10. marraskuuta 2011

Kahden maailman välissä

Eilen keskiviikkona suuntanani oli Helsingin Kaupunginteatterin Pieni näyttämö ja Kaksi Maailmaa-ensi-ilta. Olin kuullut muutaman todella ylistävän kommentin illan näytelmästä, mutta yritin silti katsoa esityksen mahdollisimman tyhjältä pöydältä, sillä minulle on monesti käynyt niin, että odotukseni ovat olleet aivan liian korkealla ja tippuminen sieltä alas ei ole ollut sitten se mukavin kokemus. Tällä kertaa kävi kuitenkin niin, että olisin voinut luoda päähäni vaikka millaisia upeita visioita eivätkä ne siltikään olisi vastanneet sitä teatterin juhlaa, mitä saisin pian kokea.

Kaksi Maailmaa-mainos Metro-lehdessä 9.11.2011
Kaksi Maailmaa perustuu Niels Arden Oplevin ja Steen Billen To Verdener (Worlds Apart)-nimiseen elokuvaan, joka kertoo tarinan nuoren naisen tasapainoittelusta perinteiden ja vapauden välillä. Sara Laakso (Rosanna Kemppi) on viettänyt koko elämänsä sulkeutuneessa uskonnollisessa yhteisössä tiukkojen sääntöjen alla ja oppinut, että ulkopuolinen maailma on tuhoon tuomittu. Eräänä iltana hän tapaa juhlissa Tuukan (Jarkko Miettinen), johon pian huomaa rakastuneensa ja saa vastakaikuakin. Sara haluaa pitää suhteen salassa, sillä hän tietää, ettei hänen lahkonsa katso hyvällä avioliiton ulkopuolista kanssakäyntiä ja varsinkaan, jos toinen osapuoli ei ole Jumalan puolestapuhuja. Tarkkailevia silmiä on kuitenkin kaikkialla, eikä Saran ja Tuukan yhdessäolo pysy kauaa piilossa. Miten käy, kun Sara päättää uhmata oppimiaan normejaan ja ennen kaikkea löytää oman polkunsa näiden kahden maailman välillä?

Kaksi Maailmaa (Helsingin Kaupunginteatteri) © Marko Mäkinen
Laakson perhe eturivissä: Antero (Rauno Ahonen), Katri (Aino Seppo), Elisa (Elina Keinonen), Aleksi (Tobias Karlenius) ja Sara (Rosanna Kemppi). Takarivissä: Sari Haapamäki, Aino (Kirsi Karlenius), Teea (Anna-Maija Tuokko) ja Lasse Pajunen / Kaksi Maailmaa (Helsingin Kaupunginteatteri) © Marko Mäkinen
En ollut aluksi aivan varma, mitä ajatella teatterisalin täyttyessä herätyksellisen laulun säkeistä. "Mihin minä olen oikein tullut?" Epäilevät ajatukseni kuitenkin väistyivät tarinan edetessä ja pian olinkin täysin lavan tapahtumien lumoissa. Kaikki, mitä edessäni näin, tuntui käsinkosketeltavan todelliselta, suorastaan raadolliselta paikoin. Esitystä ei kuitenkaan oltu pilattu liiallisella haudanvakavuudella, vaan mukaan oli saatu myös hauskoja hetkiä. Päällimmäisenä mieleeni jäi erilaisten elämänkatsomusten törmäämisen aiheuttama kitka, jota käsittelivät herkullisesti Tuukan hieman boheemimmat vanhemmat Jutta (Marjut Toivanen) ja Raimo (Lasse Pajunen). Mutta silloin, kun vakavemmat teemat otettiin käsittelyyn, niin yleisö suorastaan pidätti henkeään käydessään yhdessä esiintyjien kanssa läpi sydäntä pakahduttavien tunteiden skaalaa.

Sara (Rosanna Kemppi), Jutta (Marjut Toivanen), Raimo (Lasse Pajunen) ja Tuukka (Jarkko Miettinen) / Kaksi Maailmaa (Helsingin Kaupunginteatteri) © Marko Mäkinen
Sara (Rosanna Kemppi) ja Teea (Anna-Maija Tuokko) / Kaksi Maailmaa (Helsingin Kaupunginteatteri) © Marko Mäkinen
Koko näyttelijäkaarti teki aivan ensiluokkaista työtä. Rosanna Kempin roolisuoritus itseään etsivänä Sarana sykähdytti ja hänen hahmonsa kehitys näytelmän aikana oli huikeaa katsottavaa. Muita mieleeni erityisesti jääneitä taidonnäytteitä tarjosivat Saran ystävää Teeaa näytellyt Anna-Maija Tuokko, joka liikkui sulavaakin sulavemmin nuoruuden ilon ja elämästä luopumisen tuskan välillä, Saran äitinä Katrina nähty Aino Seppo, jonka kamppailu miehensä Anteron (Rauno Ahonen) uskottomuuden jättämien seurausten kanssa oli äärimmäisen koskettavaa seurattavaa sekä jo aiemmin mainitsemani Marjut Toivanen, jolta ei vahvaa lavapresenssiä uupunut. Erityishuomiot näyttelijöiden ja koskettavan tarinan lisäksi ansaitsevat Markus Tsokkisen suorastaan nerokas lavastus sekä Antero Mansikan täyteläinen ja tarinaa hienosti tukeva äänisuunnittelu.

Katri (Aino Seppo), Sara (Rosanna Kemppi) ja Antero (Rauno Ahonen) / Kaksi Maailmaa (Helsingin Kaupunginteatteri) © Marko Mäkinen
Sara (Rosanna Kemppi), Antero (Rauno Ahonen) ja Elisa (Elina Keinonen) / Kaksi Maailmaa (Helsingin Kaupunginteatteri) © Marko Mäkinen
Kaksi Maailmaa käsittelee uskonnollisuuden ja uskonnottomuuden välistä ristiriitaa. Olen iloinen, ettei näytelmä sorru antamaan vastausta siihen, kumpi olisi oikea ratkaisu hyvään elämään, vaan jättää kysymyksen katsojien pohdittavaksi. Molempia vaihtoehtoja kuitenkin punnitaan ja niiden positiiviset sekä negatiiviset puolet esitetään totuutta peittelemättä. Saran lopullinen valinta perustuu nimenomaan siihen, että hän saa nähdä kaksi erilaista maailmaa, niiden mahdollisuudet ja esteet, oppia uskomaan omiin valintoihinsa, peittää ulkopuoliset kuiskeet omalla sisäisellä äänellään ja löytää näin lopulta tasapaino äärimmäisyyksien keskeltä.

Tuukka (Jarkko Miettinen) ja Sara (Rosanna Kemppi) / Kaksi Maailmaa (Helsingin Kaupunginteatteri) © Marko Mäkinen
Sara (Rosanna Kemppi), Jukka (Pekka Huotari), Erkki (Markku Huhtamo) ja Kristian (Ilkka Fors) / Kaksi Maailmaa (Helsingin Kaupunginteatteri) © Marko Mäkinen
Helsingin Kaupunginteatterin Kaksi Maailmaa on pohjoismainen kantaproduktio ja jo sen ansiosta se tulee jäämään historian kirjoihin, mutta ilman sitäkin olen varma, että kyseinen näytelmä on yksi hienoimmista asioista, mitä Suomen teatterilavoilla on nähty. Aplodit kestivät ja kestivät, kuuntelin sivukorvalla yleisön ihastuneita kommentteja ja pyyhin kyyneleistä kostuneita silmiäni. Kaksi Maailmaa teki minuun lähtemättömän vaikutuksen ja tulen muistamaan eilisen ensi-illan vielä pitkään.

8. marraskuuta 2011

Joulu ahistaa - mene Pasilaan!

Sähköpostiini kilahti parisen viikkoa sitten todella erikoinen maili, jossa minut kutsuttiin katsomaan Helsingin Kaupunginteatterin uutta Striking 12-musikaalia kera makoisan oheisohjelman. Ei tainnut mennä kuin pari hassua minuuttia, kun olin jo vastannut kutsuun myöntävästi! Eilen maanantaina koitti sitten se ilta, jolloin lähdin Studio Pasilaan hieman työpäivästä uupuneena, mutta siltikin äärimmäisen innostunein ja odottavin mielin. Seurakseni olin viime tingassa napannut kaverini Sallan, joka itsekin odotti tapahtumaa mielenkiinnolla.

Kellon lyötyä kuusi tilaisuus alkoi kera kuohuvan ja kutsuvierasporukkamme siirtyi lasien kanssa alakerran yleisölämpiöön kuulemaan hieman yleistietoa Helsingin Kaupunginteatterista sekä odottelemaan illan tähtien liittymistä seuraamme. Pian Petrus Kähkönen, Samuel Harjanne sekä Veera Railio tupsahtivatkin paikalle ja lyhyen esittelyn jälkeen siirryimme näytteljöiden johdolla behind the scenes-kierrokselle.

Veera Railio, Samuel Harjanne ja Petrus Kähkönen.
Samuel esittelemässä Striking 12-promokuvia.










































Striking 12-promokuvia
Kierroksen aikana saimme kuulla hauskoja tarinoita kulissien takaa ja pyörähdimme mm. maskeeraushuoneessa, puvustamossa sekä Studio Pasilassa pyörineiden teatteriproduktioiden julisteiden täyttämässä taukohuoneessa.

Petrus ja Samuel maskeeraushuoneessa.
Peruukkeja maskeeraushuoneessa.
Pukuhuoneen vierestä löytyi tuttuja nimiä.
Taukohuoneen TV:stä voi seurata lavan tapahtumia.
Studio Pasilassa pyörineiden teatteriproduktioiden julisteita taukohuoneen seinällä.
Samuel taukohuoneessa.
Ensi-illan lahjasaldoa.
Puvustamo.
Tovin teatterin takatiloissa kierreltyämme päädyimme lavalle, jossa odottivatkin jo instrumentit illan esitystä varten. Lavastus oli hyvin yksinkertainen ja selkeä, mutta osasin promokuvien perusteella odottaa, että kokonaisuus tulisi näyttämään todella täyteläiseltä salin pimentyessä ja valoshow'n päästessä käyntiin.

Studio Pasilan lava ennen Striking 12-musikaalin alkua.
Näkymä lavalta katsomoon.
Jutustelua lavalla.
Rummuissa Petrus Kähkönen.
Koskettimissa Samuel Harjanne.
Viulussa Veera Railio.
Petrus.
Veera.
Soundcheck.
Puoli seitsemän aikoihin päästimme Samuelin, Petruksen ja Veeran soundcheckin pariin ja siirryimme yleisölämpiöön nauttimaan pientä purtavaa ja juotavaa. Saimme myös Helsingin Kaupunginteatterin kansiot, joista löytyi esityslippujen lisäksi mm. käsiohjelma ja Striking 12-kortti.

Tarjoilut pelasivat!
Mitäs sieltä löytyykään...
... käsiohjelma, postikortti ja lippu.
Salla tutkimassa käsiohjelmaa.
Pian kello alkoikin lähestyä seitsemää, joten päätimme suunnistaa takaisin saliin. Paikkamme löytyivät 5. rivistä ja näkyvyys oli suorastaan loistava. Hetken kuluttua valot jo himmenivätkin ja Striking 12 alkoi...

Striking 12 (Helsingin Kaupunginteatteri) © Ville Akseli Juurikkala
Striking 12 on jenkkiläisen GrooveLily-nimisen yhtyeen off-Broadway-musikaali vuodelta 2006, joka perustuu Hans Christian Andersenin Pieni tulitikkutyttö-satuun ja sijoittuu vuodenvaihteeseen talvisessa New Yorkissa. Voin sanoa, että en ole taatusti aiemmin kokenut sellaista musikaalin, konsertin ja teatterin yhdistelmää, kuin mitä Striking 12 tarjosi. Esitystä on mahdotonta sijoittaa yhteen teatterigenreen, mutta pääasia on, että kokonaisuus toimii ja yleisö viihtyy!

Petrus Kähkönen / Striking 12 (Helsingin Kaupunginteatteri) © Ville Akseli Juurikkala
Menoa ei haittaa ollenkaan, vaikka lavalla nähdään musikaalikonsertin aikana vain kolme näyttelijää ja jotka kaiken lisäksi vastaavat esityksen musiikistakin: Tulin jo ensimmäisten minuuttien aikana siihen lopputulokseen, ettei Striking 12 edes toimisi isommalla kokoonpanolla. Sitä kyllä ihmettelin useampaan otteeseen, että miten voi olla mahdollista, että niin pienestä joukosta välittyi yleisöön niin valtava energia!

Samuel Harjanne / Striking 12 (Helsingin Kaupunginteatteri) © Ville Akseli Juurikkala
Yritin kovasti miettiä Suomen Striking 12-produktion heikkoja kohtia, mutta en vain yksinkertaisesti keksinyt mitään. Näyttelijäntyö oli hienoa katseltavaa (ja kuunneltavaa), musiikki mukaansatempaavan kaunista ja tarina hauskalla tavalla koskettava. Erityismaininnan annan Antti Rehtijärven valosuunnittelulle: En ole aikoihin nauttinut teatterivalaistuksesta yhtä paljon!

Veera Railio / Striking 12 (Helsingin Kaupunginteatteri) © Ville Akseli Juurikkala
Puoli yhdeksän aikoihin Striking 12 loppui ja oli jälleen aika palata todellisuuteen. Yleisö oli selkeästi nauttinut olostaan ja aplodit olivat myös sen mukaiset. Aiempi väsymykseni oli tipotiessään ja olisin aivan hyvin voinut katsoa esityksen samalta istumalta uudestaan. Koska se ei valitettavasti ollut mahdollista, niin päätin sen sijaan, että tekisin visiitin Studio Pasilaan uudemman kerran ennen uuttavuotta ja viimeistä Striking 12-iltaa. Tai no, miksen vaikka juuri silloin istahtaisi yhdelle punaisista penkeistä ja sukeltaisi tämän hieman erilaisen, mutta sitäkin tunnelmallisemman, joulunajan musikaalin pariin.

Striking 12 (Helsingin Kaupunginteatteri) © Ville Akseli Juurikkala

22. kesäkuuta 2011

We will be remembered


Paitsi opettavainen, näkyvä ja kaikin puolin iso rooli, Wicked on ollut vaikuttava kokemus myös fanien ansiosta. Suomessa on Wicked Fanclub, ja monet ovat käyneet katsomassa esityksen useita kertoja. Erilaisuuden, suvaitsevaisuuden ja omaksi itseksi tulemisen teemat purivat nuoriin.

Palaute on ollut aivan huikeata. Fanit ovat lähettäneet piirustuksia ja kirjoittaneet, että ovat taas alkaneet uskoa unelmiin. Silloin tuntuu, että on tehnyt työtä, jolla on tarkoitus, Ylipää sanoo. Sitä on oikeasti esikuvana, ja on tärkeää, että kaikille vastaa. Kyllä tää jää aika ainutlaatuiseksi kokemukseksi elämässä.

---

Ennen viimeistä Wickediä Ylipäätä jännitti. Koko miehitys tiesi, että yleisössä olisi faneja ja esityksen monta kertaa nähneitä, jotka odottivat erityistä show'ta. Ylipää joi teetä ja silmään osui teepaketin mietelause: If you cannot be the best, be the best you can. 

Mä olin heti Anna-Maijalle, että tää on meille, teemme parhaamme kuitenkin. Se oli sitten sellainen rock-konsertti, ihan uskomatonta. Fanit olivat eturivissä ja se oli ihan kuin jossain Broadwaylla tai ihan kuin olisi joku Madonna. Lopuksi yleisössä nostettiin Kiitos-plakaatteja, Ylipää kehuu.

Monena iltana lopun lähestyessä itku ehti tirahtaa esitysten aikana. Aivan viimeisenä iltana esitys ehti melkein loppuun, mutta vihoviimeistä riviä Ylipää ei enää kunnolla pystynyt laulamaan. Se oli ohi nyt.

Wicked-fanitapaaminen 26.02.2011
Aside from being an educational, visible and an altogether big role, Wicked has been a powerful experience because of the fans also. In Finland we have the Wicked Fanclub and many have seen the performance several times. The themes of difference, tolerance and becoming yourself made an impact on young people.

The feedback has been totally amazing. Fans have sent drawings and written that they have started to believe in their dreams again. This is when you feel that you have done work that has a purpose, Ylipää says. You are truly being a role model and it's important that you answer to everyone. This will stay as quite a unique experience in life.

---

Before the last show of Wicked Ylipää was nervous. The whole cast knew that in the audience there would be fans and people who had seen the show many times, who were expecting to see a special show. Ylipää was drinking tea and an aphorism on the tea packet caught her eye: If you cannot be the best, be the best you can.

Immediately I told Anna-Maija that this was for us, we'll do our best nonetheless. It was like a rock concert, just unbelievable. There were fans in the front row and it was like being on Broadway or like being Madonna. In the end Thank you-plaques were raised in the audience, Ylipää praises.

On several nights towards the end of the run, tears ran during the performance. The last show nearly made it to the end but Ylipää could not sing the very last line to the full. It was over.


LilyLuna / Riikka
Wicked Fanclub Suomi

26. toukokuuta 2011

Hämärän Lapsi

So yesterday I went to Villa Blom for Hämärän Lapsi (Child of the Twilight)-concert with my Wicked-family. The evening consisted of amazing arrangements of L. Onerva's poems, composed by Anna-Mari Kähärä. The songs were performed by Anna-Mari (piano, singing), Maria Ylipää (singing) and Riikka Lampinen (cello). Before the concert author Anna Kortelainen told about L. Onerva's pretty interesting life.

The event was absolutely splendid - beautiful environment, beautiful poetry, beautiful music, beautiful people - you really couldn't ask for more. We even had an improvised photoshoot after the concert...

Joonas doesn't approve.