10. syyskuuta 2011

La Cage aux Folles

Viime torstaina koitti kauan odottamani hetki eli pääsin näkemään Lainahöyhenissä-musikaalin ja vielä oikein ensi-illassa. Olin edellisenä päivänä huomannut, että enskariin oli vapautunut lippuja ja hetken mielijohteesta sitten päädyin ostamaan yhden. Olin aivan onnesta soikeana enkä uskonut tuuriani, vaikka esityspäivänä tuli kyllä huomattua, että pitihän moisesta pientä karmaakin maksaa takaisin... 

Flunssa. Aivan karmea tappoflunssa. Kellon liikkuessa kohti iltaa tuli kyllä mietittyä useampaan otteeseen, että uskallanko oikeasti astua ulos ovesta hallelujaa huutavan kurkkuni sekä tukkoisen nenäni kanssa. Päädyin kuitenkin uhmaamaan pöpöjä ja raahasin itseni bussiin särkylääkkeiden, nenäsuihkeiden, kurkkupastillien ja nessujen avustuksella. Matka teatterille oli siinä heikotuksen määrässä varsin karmea, mutta sain kun sainkin tsempattua jalkoihini sen verran voimaa, että löysin lopulta itseni seisomasta Arena-näyttämön edestä. Ja sitten tapahtui ihme - oloni parani! Tietenkin edelleen niiskutin ja kurkku oli kuin hiekkapaperia, mutta pahin heikotus oli kadonnut savuna ilmaan. Olisiko ollut kenties jännitystä pelissä aiemmin, en sitten tiedä... No, perillä kuitenkin olin ja jäin ulkopuolelle hetkeksi fiilistelemään meininkejä. Tuli myös napattua kuva oheisesta julisteesta, joka on vain niin mahtava, ja myönnän, että myös lievää hilpeyttä herättävä tuttujen kasvojen takia.

Sisälle astuttuani huomasin ilokseni, että aula oli sisustettu musikaalin teemaa mukaillen. Käytäviä oltiin verhoiltu glitterillä ja erilaisilla punaisen sävyillä, opastekyltit olivat ranskaksi ja spottasinpa myös ainakin yhden varsin fallosmaisen taideteoksen. I totally approve! Olin saapunut paikalle perinteitäni kunnioittaen aivan liian aikaisin, joten sain siinä sitten tappaa aikaa oikein olan takaa. Katselin aulan ihmisvirtaa, tunsin oloni hieman ulkopuoliseksi suomalaisen teatterin suurien nimien keskellä ja pakenin muutaman kerran tungoksesta ulos "raittiiseen" ilmaan.

Ylenmääräisessä ulkoilussa oli se hyvä puoli, että tuli siinä samalla spotattua kaksi minulle erittäin rakasta neitosta Wickedin ihmeellisestä maailmasta. Vaalealla osapuolella oli sen verran kiire, ettei ennen esitystä keretty kuin nopeasti moikkaamaan, mutta tummemman osapuolen kanssa tuli sitten höpistyä enemmänkin. Kovin oli ihanaa törmätä Mariaan pitkästä aikaa ja eiköhän me tulla näkemään syksyn aikana uudestaankin. Pian oli kuitenkin aika suunnata saliin ja lähdinkin sinne siinä vaiheessa, kun toimittaja kaappasi juttukaverini haastatteluun. Paikkani oli parven ensimmäisellä rivillä, melko keskellä, ja näkyvyys oli suorastaan loistava! Ei tarvinnut kauaa odotella, kun musiikki alkoi soimaan ja valot pimenivät. It was showtime at La Cage aux Folles...

Lyhyesti kerrottuna kysehän on pariskunnasta, josta Georges omistaa yökerhon St. Tropez’ssa, ja Albin esiintyy kerhon suurimpana kabareetähtenä. Kaikki on hyvin, kunnes Georgesin poika tulee ja ilmoittaa menevänsä naimisiin rakastamansa tytön kanssa. Siihen isällä ja isän puolisolla, taiteellisesti ja naisellisesti herkällä Albinilla ei ole mitään sanomista. Mutka matkaan tulee siitä, että tulevan morsiamen isä on äärikonservatiivinen senaattori, jolle ei voida missään tapauksessa paljastaa pojan vanhempien olevan homomiehiä.  - Liisa Talvitie / Apu

Jo Lainahöyhenien ensihetkistä lähtien suupieleni olivat korvissa siitä kokonaisfiiliksestä, mikä lavalta välittyi. Näyttelijät tekivät loistavaa jälkeä, lavastus ja valaistus loivat juuri oikean tunnelman, rooliasut olivat suorastaan herkullisia, koreografia ihanan erilainen ja musiikki mukaansatempaavaa. Erityismaininnat menevät osaltani Santeri Kinnuselle, joka suorastaan säkenöi Zazana/ Albinina, Markku Haussilalle, jonka rooli Jacob-palvelijana oli riemastuttava sekä ihastuttaville tanssija"leideille", jotka todella näyttivät "how to shake that body". Paria kohtausta lukuunottamatta käsikirjoitus jaksoi kantaa läpi musikaalin ja yleisö palkitsikin sen ruhtinaallisesti useampaan otteeseen. Väliajalla tuli fiilisteltyä Lainahöyhenien lumoa sekä vaihdettua viimeisimmät kuulumiset Anna-Maijan ja myöskin Wickedissä mukana olleen Kirsin kanssa.

Kolmisen tunnin päästä ilta La Cage aux Follesissa oli ohi ja salista poistui varsin hyväntuulista sakkia. Hakaniemen ilta oli pimentynyt ja vielä hetken ulko-ovilla oleiltuani aloitin matkan kohti kotia huomattavasti kevyemmin askelin, kuin ennen astumistani Hullujen Häkin suloiseen eskapismiin. Suosittelen kyseistä kokemusta lämpimästi muillekin.

Me oomme, mitä oomme, 
ja me illuusio oomme!

2 kommenttia:

  1. Voi että kun harmittaa etten päässy kattomaan tota ensi-iltaan! No, ehtii sitä myöhemminkin. Tekee mieli vaihteeks lähtee kattomaan jotain semijuonetonta glitterkuorrutteista upeilla tanssikohtauksilla koristeltua broadway-mättöä näiden kaiken maailman noitien ja oopperan kummitusten jälkeen (ei sillä että haittais, päinvastoin.)

    Kiva kuulla että oli kivaa 88D

    (ps. mä niiden harjotusten perusteella muistelen ton fraasin menneen "me oomme, mitä oomme ja me illuusio oomme", mut en oo yhtään varma.. :'D)

    VastaaPoista
  2. Jep, onneksi ehtii myöhemminkin :)
    Ja kiitos fraasikorjauksesta, enemmän tuonsuuntainen se taisi ollakin! :D

    VastaaPoista