2. tammikuuta 2012

How do you measure a year in the life? pt. 1


No niin, kuten jo aiemmin lupailin, niin tänä tukkoisena ja tuiskuisena maanantaina aion vihdoin ja viimein aloittaa vastauksen väsäämisen otsikkoni kysymykseen. Tässä siis ensimmäinen osa sarjastamme "Vuosi 2011 tiivistettynä allekirjoittaneen näkövinkkelistä":

Tammikuu 2011

Ei sitä vielä silloin tajunnut, että tammikuun ensimmäisinä päivinä alkanut toinen toistaan uskomattomampien sattumien sarja tulisi määrittämään koko loppuvuottani ja -elämääni niinkin valtavasti. Pistin kaiken liikenevän energian enemmän tai vähemmän hetken mielijohteesta perustamani Wicked Fanclub Suomi-sivun pyörittämiseen ja perusasioiden opetteluun sekä ihmettelin suu ammollaan fanityttöilyni tuottamia tuloksia. Olin melkeinpä ylpeä itsestäni. Tuli myös stressattua aika urakalla, siinä kun olen niin kovin lahjakas, mutta onneksi sain aina tarvittaessa apua homman paremmin handlaavilta henkilöiltä. Muita muistoja ei tammikuusta juurikaan ole jäänyt. Paitsi, että Helsingin talviöissä tuntui välillä olevan tiettyä taikaa. Ja että pääni onnistui kehittämään toisenkin mahdottomalta tuntuneen idean, jonka en ikinä uskonut toteutuvan. No, toisin kävi.

Helmikuu 2011



Helmikuuni oli varsinainen Wicked-kuukausi. Kävin katsomassa kyseisen musikaalin kolmesti, varovainen ideani Wicked-fanitapaamisesta otti roimasti tuulta alleen, tapasin ensimmäistä kertaa erään ihanan vaalean noidan, organisoin itseni melkein hengiltä ja loppujen lopuksi totesin sen kannattaneen...

Kuukauteni päättyi nimittäin upeaakin upeammalla lauantai-illalla, jonka aikana tutustuin moniin nykyisistä kavereistani, pääsin ensimmäistä kertaa näkemään pilkahduksen teatterin kulissien takaisesta maailmasta, maistelin vihreitä drinkkejä, olin osa (siihen mennessä) parasta Wicked-yleisöä ikinä, tajusin tehneeni itseni ohella läjän muitakin ihmisiä onnellisiksi ja vielä kaiken lisäksi päivä päättyi kenties elämäni mieleenpainuvimpaan keskusteluun läheisessä Toveri-ravintolassa, joka tulisi tulevaisuudessakin toimimaan monien hienojen hetkien näyttämönä. Vaikka kaiken tämän fanihuuman ohella helmikuu sisälsikin elämäni tähän mennessä ikävimmät hetket, niin en silti vaihtaisi mitään pois. There's always darkest before the dawn. Uskoin jälleen unelmiini.

Maaliskuu 2011

Maaliskuu jaoittui kahteen osa-alueeseen: Ozissa matkailuun sekä kuvien ihanan keijukaisen musiikista nauttimiseen. Wickedin näin siis kahdesti ja Saaraan konserteissa kävin saman verran. Lisäksi juhlin syntymäpäiviä, tapasin ohimennen ihmisiä Broadwaylta ja nautin kasvavasta valomäärästä. Pitkä talvi olisi jo pian takanapäin ja tunsin uusien tuulten puhaltavan ympärilläni. Pikkuhiljaa piti alkaa myös suunnittelemaan toukokuun puoleenväliin ajoittunutta yhden aikakauden loppua. En myöskään vielä siinä vaiheessa tiennyt, että seuraavassa kuussa päättäisimme pienellä Wicked-porukalla toteuttaa ehkä absurdeimman idean ikinä ja että siitä kirjoittamastani tekstistä tulisi blogini toiseksi klikatuin merkintä.

Huhtikuu 2011

Huhtikuussa tuli hengattua Kaupunginteatterilla neljänä iltana: Nautin kahdesti Wickedistä sekä yhdet annokset Next to Normalia ja Parhaat Palat II-teatterikimaraa. Tuli myös syötyä suklaamunia eräässä pukuhuoneessa, käytyä yksillä uupuneiden noitien kanssa ja.... niin tosiaan, maalattua Joonas vihreäksi, heitettyä herran niskaan vanha goottimekko sekä päähän suippopäinen hattu, napattua Chisteryn vauvaversio mukaan, aiheutetettua suurta hämminkiä Helsingin Kaupungin Liikenteen matkustajille, kuten myös teatterin väelle, mutta loppujen lopuksi tämä kaikki vaiva palkittiin naurulla ja leveääkin leveämmillä hymyillä. Tajuntaani alkoi iskemään myös totuus siitä, että asia, jonka ansiosta elämäni oli muuttunut niin paljon kauniimmaksi ja antanut voimia uskomaan parempaan huomiseen, tulisi pian tiensä päähän.

Toukokuu 2011

Toukokuu alkoi kahdella peräkkäisellä Wicked-illalla, joiden myötä meikäläisen suruprosessi pääsi vihdoin käyntiin - seuraavalla viikolla kun olisi viimeisen esityksen aika. Kaikesta huolimatta odotin kyseistä päivää innolla, sillä silloin pääsisin myös näkemään pitkästä aikaa aivan mahtavia ihmisiä järjestämäni toisen fanitapaamisen merkeissä. Ennen sitä ehdin kuitenkin vielä käydä katsomassa mahtavaa improvisaatiota sekä nautiskella sulosävelistä Saaran levynjulkaisukonsertissa. Muistelin myös mennyttä kevättä rakkaiden Wicked-hörhöjeni kanssa, vuodatin kyyneleitä, halasin toista tiukasti ja olin ihan onnellinen.

I do believe I have been changed for the better. Viimeinen päivä Helsingin Kaupunginteatterin Wickedin parissa koitti eräänä pilvisenä lauantaina. Hengasin ihanien faniklubilaisten kanssa teatterin viereisessä puistossa väsäten kiitoslakanaa työryhmälle, juoksin sadetta pakoon lipunmyyntitiskin eteen, tärisin kuin haavanlehti jännityksen takia ja lopulta, päästyäni istumaan tutumpaakin tutummalle penkille keskelle eturiviä, kaikki pelkoni hävisivät kuin salamaniskusta. "There's only now, there's only this", ajattelin, ja hymy nousi kasvoilleni.

Illan esitys ylitti kaikki odotukseni ja en ole ikinä kokenut sellaista tunteiden vuoristorataa, kuin mitä silloin sain kokea. Kaikki nähtiin liikuttavasta Gelphie-suudelmasta aivan järjettömän hauskoihin improvisaatioihin, joita bongailin kuin lapsi karkkikaupassa vielä 16 Wicked-illan jälkeenkin, sekä rock-konsertin volyymia vastanneisiin aplodimyrskyihin, joita kukaan paikan päällä ollut ei taatusti tule koskaan unohtamaan. Esiripun sulkeutuessa ja kumarruskierrosten alkaessa olin yhtä itkun ja ilon sekamelskaa, kuten myös niin moni muukin sekä yleisössä että lavalla, ja sama meno jatkui jälkeenpäin halimisen sekä molemminpuolisten kiitosten merkeissä. En ikinä unohda sitä hetkeä, kun katsoin fanilaumaa Marian ja Anna-Maijan ympärillä. Tajusin, että minulla oli osa tässä kaikessa, joka alkoi sattumien sarjasta ja jolla oli loppupeleissä tarkoituskin. Mennyt kevät ja tulevat päivät tulisivat aina kulminoitumaan juuri siihen hetkeen. Yksi aikakausi päättyi, mutta uusi odottaisi jo kulman takana ja saisin kohdata sen ympärilläni seisovien ihmisten kanssa. Simply, I couldn't be happier.

Vaikka tulevaisuus olikin toivoa täynnä, niin kyllähän siinä niin kävi, että viimeisen Wicked-näytöksen jälkeiset päivät menivät aikamoisessa sumussa. En olisi ikinä uskonut päätyväni sellaiseen tilanteeseen silloin, kun syksyllä ensimmäisen kerran kuulin tulevan lempimusikaalini ensisäkeet. Onneksi pahimpaan ikävään auttoivat Hämärän Lapsi-konsertti sekä Stadin Suvivirsi-tapahtuma, joissa pääsin leikkimään valokuvaajaa, vaihtamaan kuulumisia Wicked-perheen kanssa, nolaamaan itseni yhteislaulun merkeissä sekä nauramaan sydämeni kyllyydestä. Elämä jatkuu, totesin, ja aloinkin odottamaan innolla kesää ja sen tarjoamia seikkailuja.


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti