29. elokuuta 2016

Teatterin voimaannuttava taika

Viime torstaina seisoin Peacock-teatterin lavalla Helsingin Kaupunginteatterin Shrek-musikaalin ensi-illan jälkeen, juttelin tuttujen kanssa ja nautin olostani. Pari näyttelijää kertoivat, kuinka ihanaa on, että me teatterin vakikävijät jaksamme kerrasta toiseen tuoda energiaa esiintymistilanteeseen, niin lavalle kuin yleisönkin puolelle, ja heidän elämiinsä yleensäkin. Mitäpä siinä voi oikein muuta tehdä kuin punastella ja yrittää pidätellä kyyneleitä, vaikka olenkin kuullut samat kiitokset ennenkin. Tuppaan aina välillä unohtamaan, että kuinka teatteriesitys loppujen lopuksi onkin niin intiimi kokemus puolin ja toisin sekä täynnä jatkuvaa energian liikkumista, tiedosti sen tai ei.

Siitä on nyt kutakuinkin 6 vuotta, kun rakastuin teatteriin Helsingin Kaupunginteatterin Wicked-musikaalin myötä. Olin toki sitä ennenkin esityksiä nähnyt, mutta siinä illassa oli ihan oma taikansa, kun istahdin Suuren näyttämön eturiviin ja koin täysin uudenlaisen tunteiden skaalan. Elämäntilanteeni oli periaatteessa silloin ihan hyvä, mutta en ollut silti useammalla tasolla tyytyväinen siihen. Koin tarvitsevani muutoksia ollakseni onnellinen, mutta en tiennyt mistä aloittaa. En olisi ikinä uskonut, että sinä iltana alkaisi tapahtumien ketju, joka ei vieläkään näytä pysähtymisen merkkejä. Ennen kaikkea, minä aloin kokemaan oikein olan takaa, millaiselta tuntuu voimaantuminen.

Näin Wickedin lopulta 16 kertaa. Ihmiset ihmettelivät jatkuvasti teatterilla ravaamistani, mutta en välittänyt. Kyseinen musikaali jaksoi aina vain koskettaa, inspiroida ja kannustaa uskomaan omiin unelmiinsa. Perustin fanclubin, organisoin kaksi fanitapaamista ja aloin tutustumaan yhä useampiin ihmisiin, niin teatterin ystäviin kuin näyttelijöihinkin. Koska olen perusluonteeltani äärimmäisen ujo, niin kaikki tämä tuntui välillä vyöryvän niskaani aivan liian kovalla voimalla, mutta tiesin, että minun oli tarkoitus kokea tämä kaikki, jotta minusta tulisi vahvempi. Stressasin, mutta onnistuin. Selvisin.

Wicked loppui aivan liian pian, mutta onneksi teatteri pysyi silti elämässäni mukana. Pakenin katsomon pimeyteen kokemaan, ihmettelemään, samaistumaan ja löytämään uusia puolia sekä itsestäni että elämästä yleensäkin. Pidin yhteyttä ihmisiin, joihin olin keväällä tutustunut ja tunsin mitä suurinta kiitollisuutta siitä, että tiemme olivat kohdanneet. Raapustin ylös tänne blogiin tuntemuksiani ja aloin haaveilemaan urasta teatterin kulissien takana. Hain yliopistoon opiskelemaan teatteritiedettä, pääsin kokeen läpi ja vaikken sisään mahtunutkaan enkä enää pyrkinyt eteenpäin urahaaveessani, niin kokemuksesta sisuuntuneena päätin vaihtaa osa-aikatyöni kokopäiväiseen ja muuttaa vihdoin omilleni. Tunsin, kuinka palaset alkoivat loksahtaa kohdilleen ja upeita asioita putoili ympärilleni kuin tähdenlentoja elokuisina öinä.

Vuonna 2013 teatterissa käymiseni alkoi harvenemaan ja pian tajusin nauttivani tästä taidemuodosta vain muutaman kerran vuodessa. Huomasin, että aloin taas eksymään tielläni, mutta en oikein osannut yhdistää sitä mihinkään varsinaiseen syyhyn. Muistot teatterista kuitenkin jatkoivat elämistään sisälläni ja monena hankalampana hetkenä tarvitsi vain muistella seikkailujani katsomossa ja sen ulkopuolella, niin olin taas kunnossa. Tuntui silti, että pala minusta oli kadonnut ja en tiennyt, että saanko sitä enää koskaan takaisin.

Viime keväänä tapahtuikin sitten jotain suorastaan satumaista. Helsingin Kaupunginteatterilla alkoi pyörimään Vampyyrien Tanssi-musikaali ja ennen kuin kunnolla tajusinkaan, niin siitä oli tullut niin suuri osa elämääni, että asiaa on vieläkin hankala käsittää. Istahdin Peacockin katsomoon 21 kertaa ja olisin voinut kevyesti istahtaa toisetkin parikymmentä kertaa. Aloin tuntemaan sellaisia tunteita, mitä en kuvitellut enää ikinä pystyväni tuntemaan. Asioita alkoi jälleen tapahtumaan ympärilläni kiihtyvällä vauhdilla ja hädin tuskin pysyin kyydissä mukana. Tuntui kuin olisin viettänyt 2,5 kuukautta mitä ihanimmassa vuoristoradassa! Samanaikaisesti tunsin palanneeni kotiin pitkän matkan jälkeen ja tajusinkin, kuinka ikävä minulla oli ollut teatteria sekä kanssakäymistä näyttelijöiden ja muiden fanien kanssa. Koin olevani jälleen osa yhteisöä, joka hengitti ja eli yhdessä kuin yksi suuri organismi.

Vampyyrien Tanssin aikakausi jäi kovin lyhyeksi, mutta elämä jatkui yllättävän soljuvasti ikävästä huolimatta. Aloin suunnittelemaan teatteriretkiä ja muita kulttuurimenoja kavereideni kanssa loppuvuodelle. Haaveilin yhä enemmän ja enemmän, ja tiesin, että monet haaveistani tulisivat vielä toteutumaan. Luottamus omiin vahvuuksiin oli lähtenyt noususuhdanteeseen ja vaikka töitä riittää vielä valtavasti, niin tiedän, ettei mikään ole enää mahdotonta. Se koulukiusattu, arka ja epävarma tyttö melkein parinkymmenen vuoden takaa olisi kovin ihmeissään, jos kertoisin, mitä kaikkea hän tulisi vielä kokemaan ja mihin hän tulisi pystymään. Ja ehkä vielä enemmän ihmeissään, jos tietäisi kaiken nivoutuvan siihen yhteen iltaan Eläintarhantiellä, jolloin valot sammuivat ja mitä uskomattomin luku elämäni kirjassa alkaisi.

Nyt tiedän, että teatteri tulee olemaan aina se paikka minulle, jossa voimaannun eniten ja pystyn kokemaan sen taian, minkä avulla voi kiivetä korkeimpienkin vuorien huipuille. Teatterin voimaannuttava taika, se jos mikä on ihmeellinen asia!

2 kommenttia:

  1. Ihana kirjoitus<3 Teatterista saa oikeasti voimaa ja se tuo mahtavaa vaihtelua arkeen.

    VastaaPoista