Use Your Illusion And Enter My Dream

Taivaani on unta, tiedostettua harhaa.

2012-02-14T18:46:00.000+02:00

Päätin viime yönä, että "tänään minä kirjoitan jotain hienoa tänne". Ajatukset tosissaan vielä siinä vaiheessa lentelivät, visiot täyttivät näkökenttäni ja päättelin niiden voimakkuudesta, että "kyllä minä muistan ne vielä herättyänikin". No, eipä tietenkään käynyt ihan niin kuin Strömsössä eli minulla ei ole hajuakaan siitä, mistä mieleni oli niin tohkeissaan kello neljä enemmän tai vähemmän aamun puolella. Hämäriä mielleyhtymiä ehkä juuri ja juuri saan kaiveltua esiin, mutta en mitään niistä elämää suuremmista sanankäänteistä, jotka ainakin silloin kuulostivat sisäiseen korvaani jopa ihan mainioilta. Sellaisilta, joilla olisi jotain merkitystäkin tässä käsittämättömän informaatiomäärän täyttämässä maailmassa.

Mutta en taida kuitenkaan olla ainut, jolla on sama ongelma. Pää täynnä ideoita, kauniita ja järisyttäviä, mutta niiden ulos saaminen on sitten ihan oma episodinsa. Minulla on ongelmana se, että parhaat aikaansaannokseni tuntuvat syntyvän juuri silloin, kun kehoni on siinä tilassa, etten yksinkertaisesti vain jaksa kirjoittaa niitä ylös. Eli siis öisin, juuri ennen nukahtamista, jolloin aivoni tuntuvat menevän hetkellisesti on-asentoon ja näen yhtäkkiä elämän ihan eri kantilta. Tajuan syy-seuraussuhteiden jättämät jäljet tarinaani, luen alitajuntani pullopostilla lähettämiä viestejä kuin avointa kirjaa ja tunnen toiveikkuuden synnyttämän energian virtaavan ympärilläni. Ja sitten silmäni painuvat kiinni ja unohdan kaiken paitsi muiston siitä, että "minä taisin tajuta jotain silloin, mutta kun en vain muista, että mitä".

Teorioihin mahtuu aina vajavaisuuksia, kuten myös tähänkin. Joskus onni sattuu kohdalle ja minulla onkin hataraa muistikuvaa tukemassa pari tukipilariakin. Ja sitten, kun onnistun saamaan ajatukseni ihmisten ilmoille, niin tunnen itsevarmuuteni kohoavan hetkellisesti taivaisiin. Se kuitenkin kestää vain päivän pari ja pian olenkin vajonnut takaisin pohtimaan, että onko tässä nyt mitään järkeä. "En minä maailmaa tule kuitenkaan muuttamaan, vaikka kuinka yrittäisin. Ympärilläni on aina minua lahjakkaampia ihmisiä, jotka polkevat mennen tullen pienet väkerrykseni pöllyäviksi tomukasoiksi. Enhän minä edes tiedä, mitä minä oikeasti haluan tulevaisuudeltani. Mitä haluan kaikkein eniten, mikä tekisi minut onnelliseksi ja mille minä pystyisin omistautumaan kuherteluvaiheen päätyttyäkin?"

Ehkä se on niin. Ehkä minun tieni on kulkea sattumasta toiseen. Ehkä minun ei ole tarkoitus luoda vain yhtä elämän läpi kestävää tukipilaria, jonka tulevat sukupolvet tulisivat muistamaan. Ehkä onnistun luomaan monta pienempää tornia, jotka yhdessä muodostavat sieluni linnan ja jonka peruskivestä löytyvät nimikirjaimeni. Kirjoitettuina juuri niin piiloon, ettei tavallinen ohikulkija niitä huomaisikaan, mutta kuitenkin tarpeeksi näkyville, jotta samankaltaiset olennot voisivat ne halutessaan löytää. Loppupeleissä se riittää ihan hyvin minulle, mutta ei se silti poista sitä janoa, joka minulla on ollut ihan pikkutytöstä lähtien. Minä haluan tuoda mieleni tuotoksia niin kauan esille, kun uskon, että se auttaa minua jatkamaan kohti parempaa huomista sekä kenties tuo samalla iloa, ymmärrystä ja yhteenkuuluvuuden tunnetta muillekin. Että me olemme kaikki osa tätä monimutkaista universumin verkostoa, jossa jokainen tarina sekoittuu toisiinsa ja luo näin jotain sellaista, jota ei voi selittää. Mysteerin, jota ei ole tarkoituskaan ratkaista, kuin vasta viimeisen henkäyksen jälkeen.

p.s. 40 lukijaa??? Kiitos tyypit ♥

On onni tässä nyt.

2012-02-08T16:07:00.000+02:00

Eilen tuli nähtyä Helsingin Kaupunginteatterin Lainahöyhenissä-musikaali kolmannen kerran. En uudenvuodenaaton seikkailustani Hullujen Häkissä blogissani kuin ohimennen maininnut, joten ehkä nyt sitten voisin pitkästä aikaa tätäkin produktiota hehkuttaa - vielä, kun siihen on mahdollisuus.

Lainahöyhenissä 07.02.2012

Tämän blogimerkinnän kirjoitushetkellä on siis käynnissä Lainahöyhenien viimeinen esitysviikko, ja koska sydämestäni löytyy sen verran paljon rakkautta tätä kyseistä musikaalia kohtaan, niin olin enemmän kuin onnellinen saatuani mahdollisuuden nähdä sen vielä kerran ennen produktion päättymistä. Alkuperäinen seuralaiseni Joonas tuli kipeäksi viime hetkillä, joten parin tunnin varoitusajalla nappasin sitten Karoliina-siskoni reissuun mukaan. Teatteriperinteitämme kunnioittaen olimme Arena-näyttämöllä perillä tuntia ennen showtimea, joten lipputiskivisiitin jälkeen päätimme juhlistaa iltaa hakemalla kaupasta parit Starbucksin jääkahvit. No, eipä siihen tietenkään mennyt kuin kymmenisen minuuttia, joten aikaa oli edelleen runsain mitoin tapettavana, mutta onneksemme kello tuntui tikittävän eteenpäin nopeampaa tahtia kuin yleensä, joten ei mennyt kauaakaan, kun jo istahdimmekin paikoillemme kolmanteen riviin ja esitys pääsi alkamaan.

Lainahöyhenissä (Helsingin Kaupunginteatteri) © Tapio Vanhatalo

Olin siis nähnyt Lainahöyhenissä viimeksi reilu kuukausi sitten, jolloin Zazana/ Albinina nähtiin Sami Hokkanen. Todella loistavasti veti hänkin, mutta kyllä sitä tällä kertaa taas tajusi, kuinka upean roolisuorituksen Santeri Kinnunen tekeekään! Oikeastaan oli todella hyvä, että näin Kinnusen esiintyvän sekä ensi-illassa että viimeisellä esitysviikolla, sillä eron kyllä huomasi, kuten myös ihan produktionkin kokonaiskuvan kannalta. Sekä Santerin että muun näyttelijäkaartin lavalla oleminen oli rentoa ja kevyttä, mutta silti itsevarmaa ja vahvaa, vaikka ehkä pientä alkujäykkyyttä tällä kertaa aiheutti hieman hitaasti lämmennyt yleisö (lue: meno oli ensimmäisen näytöksen aikana katsomossa todella laimeaa verrattuna edellisiin kertoihini, mutta onneksi ihmiset sitten skarppasivat toisen näytöksen aikana). Kinnusen ja Koivulan välinen henkilökemia oli huipussaan, ja en voinut kuin hymyillä seuratessani kaksikon luontevaakin luontevampaa kanssakäymistä pitkin iltaa.

Zaza/ Albin (Santeri Kinnunen) / Lainahöyhenissä (Helsingin Kaupunginteatteri) © Tapio Vanhatalo

Saimme myös kokea pientä jännitystä tänä esityskertana. Nimittäin juuri ennen Zazan "Mascara" (A Little More Mascara)-laulua lavalle pelmahti mies mustissa ja totesi, että tässä olisi nyt pieniä teknisiä ongelmia ja että show jatkuisi hetken kuluttua. Eipä siinä mitään, Kinnunen heitti pientä läppää ennen katoamistaan takahuoneeseen ja yleisökin otti infon vastaan oikein hyvin. Onneksi odottelu kesti vain parisen minuuttia, kun mustiin pukeutunut mies jo palasikin ilmoittamaan ongelman olevan korjattu ja pyysi hymyillen meitä yrittämään unohtamaan hänen ikinä olleen paikalla. Aplodien arvoinen episodi ja sainpahan taas uuden lisäyksen "mitä kaikkea teatterissa voikaan tapahtua"-listaani.

Zaza/ Albin (Santeri Kinnunen) ja Eduard Dindon (Eero Saarinen) / Lainahöyhenissä (Helsingin Kaupunginteatteri) © Tapio Vanhatalo

Loppukumarrusten jälkeen kehossani vallitsi ihanan utuinen, mutta silti hieman tyhjä olo. Se oli nyt siinä minun osaltani, vaikka lauantaihin asti olisikin mahdollisuus vielä kerran kokea Lainahöyhenien säihkyvän lumovoiman. Ehkä se on kuitenkin parempi näin, sillä nämä kaikki kolme käyntikertaani Hullujen Häkissä ovat olleet jokainen niin erilaisia, että voin hyvillä mielin sanoa kokeneeni tämän produktion henkilökohtaisesti juuri niin täydellisenä kuin mitä se on mahdollista. Ikävä kuitenkin jää, se on pakko sanoa, ja tulen taatusti vielä vuosienkin jälkeen muistelemaan Helsingin Kaupunginteatterin Lainahöyheniä mitä suurimmalla lämmöllä.

Georges (Pertti Koivula) ja Zaza/ Albin (Santeri Kinnunen) / Lainahöyhenissä (Helsingin Kaupunginteatteri) © Tapio Vanhatalo

Miksi sitten olen tykästynyt niin kovin juuri tähän musikaaliin? Syynä on se ihana fiilis, joka on jäänyt kuplimaan päähäni jokaisen esityksen jälkeen. Vaikka Lainahöyheniä voisi kuvailla glitterillä kuorrutetuksi viihteeksi, niin sillä on kuitenkin myös ihan mielettömän kokoinen sydän, joka on jaksanut koskettaa ainakin allekirjoittanutta kerta toisensa jälkeen. Show'n perimmäinen sanoma on äärimmäisen ajankohtainen näinä kuohuvina aikoina, jolloin vähemmistöjen sorto tuntuu vain kasvavan, vaikka voisi kuvitella ihmisten jo oppineen, että syrjiminen on vain ja ainoastaan äärimmäistä pelkuruuden sekä epävarmuuden osoittamista. Georgesin ja Albinin rakkaustarina näyttää mitä hienoimmalla tavalla, että ns. erilaisuuden takaa löytyy aivan tavallisia ihmisiä, jotka haluavat elämältään juuri niitä asioita, kuin suurin osa meistä kaikista. Ennen kaikkea onnen, juuri tässä ja nyt.

Tänään voisimme istua pihalla ja kuunnella musiikkia kuin kesällä.

2012-02-02T15:34:00.000+02:00

Tuossa vähän päälle viikko sitten korviini kantautui outoja uutisia. Eräs bändi, jonka nimestä löytyvät kirjaimet U ja B, tekisi comebackin suomalaisten musiikkitähtien järjestämässä "Kokoaan Suurempi Suomi 2012"-konsertissa, jolla tuettaisiin Pekka Haaviston vaalikampanjaa. Kun huhu varmistui, niin ei tainnut mennä kuin päivä, kun lipunmyynti kyseiseen tapahtumaan alkoi. Ja kävi sitten näin:

Veti kyllä aika sanattomaksi, kun pitelin kädessäni juuri tulostamaani paperinpalaa. Hokasin, kuinka helkutin hyvä tuuri mulla oli käynyt, sillä päädyin nettiin vasta about tunnin jälkeen lipunmyynnin alkamisesta (varauskiintiöhän täyttyi parissa tunnissa). Tyydyin ihan suosiolla halvimpaan piippuhyllypaikkaan, mutta kyllä sanoisin, että 10 euroa oli siitäkin todella, todella vähän. Koska Ultra Bra ♥

Maanantai-ilta koitti pian ja otin suunnakseni Helsingin Jäähallin. Saavuin paikalle kuuden jälkeen ja yllätyin populan määrästä ulko-ovien edessä. Jonottaminen sisälle sujui ruuhkasta huolimatta oikein hyvässä hengessä ja ihmisistä oikein pystyi aistimaan äärimmäisen innostuneisuuden. Haaviston ja Ultra Bran yhdistelmä oli selkeästi tehnyt tehtävänsä, ja spottailinkin jatkuvasti sekä UB-paitoja että Pekka-pinssejä. Itsellenikin sellaisia monesti illan aikana haikailin.

Sisälle päästyäni pakenin aulan ihmistungosta yläkertaan ja etsin samalla paikkani katsomosta. Olin nopeasti perillä, vaikka se vaatikin pientä korkeanpaikankammon uhmausta suorastaan helvetin jyrkkien portaiden muodossa, mutta harmikseni tajusin, että juuri niillä kohdin kaiuttimet blokkasivat lavan etuosan kokonaan. Katselin haikaillen vieressäni ollutta tyhjää katsomoa ja parin jaloittelureissun jälkeen uskaltauduin siirtämään tavarani paremmille apajille, tosin ensin seurattuani tovin muiden kanssaeläjien sinne hivuttautumista. Ehdin illan aikana vaihtaa paikkaa pariinkin otteeseen, kunnes lopulta tyydyin valtaamaan kokonaisen rivin itselleni ja toteamaan tyytyväisenä, että "no NYT näen lavan kokonaan". Täysin sivusuunnasta, mutta silti kokonaan.

Ennen Ultra Bran paluukeikkaa saimme kuulla varsinaisen laulukavalkadin Suomen eturivin artistien esittämänä. Pitää kyllä sanoa, etten nyt niin kovin paljoa siihen pystynyt keskittymään, sillä takaraivossani jyskytti taukoamatta ajatus siitä, että "ihan kohta pääsen kokemaan jotain vieläkin upeampaa". Nautin kuitenkin olostani ja oli oikein mukavaa pystyä käyttämään vessaoljenkortta vapaasti, kun se ei yleensä keikkareissuillani ole mahdollista hyvien paikkojen menettämisen pelossa.

"Lämmittelyshow'n" loppupuolella, viimeiseksi jätetyn yhteisveisun aikana, lavalle saapui konsertin itseoikeutettu isäntä eli sellainen hieno mies kuin Pekka Haavisto, seuranaan toinen puoliskonsa Antonio Flores. On se muuten aika upean kuuloista, kun täpötäysi Jäähalli räjähtää sellaisiin suosionosoituksiin, että voisi kuvitella olevan jonkin elämää suuremman bändin keikalla. Pekka piti hienon puheen, joka kovasti herkisti meikäläistä ja sai minut varmistumaan entisestään siitä, mikäli se edes on mahdollista, että voisin olla oikeasti ylpeä suomalainen, jos tämä mies valittaisiin presidentin pallille. Miesvaljakon poistuttua lavalta alkoi puolisen tuntia kestänyt roudaustauko ja jonka loputtua yleisö pääsisi osaksi suomalaisen musiikin historiaa...

Jännitys oli koko illan aikana kohonnut kohoamistaan ja kun tuli se hetki, jolloin juontajat lausuivat tämän maaginen U- ja B-alkuisten sanojen yhdistelmän, niin energiavyöry oli jotain sellaista, mitä harvoin pääsee kokemaan. Bändin jäsenet kävelivät lavalle rennon oloisina, kuin yli 10 vuoden keikka-taukoa ei olisi ollutkaan, yleisön samalla mylviessä ja odottaessa, mitä tulevan piti... Ja olihan tätä kannattanut odotellakin!

Settilista:

1. Heikko Valo
2. Savanni Nukahtaa
3. Haikara
4. Ilmiöitä
5. Musta, Niljaisten Lehtien Kaupunki
6. Pärnu
7. Tyttöjen Välisestä Ystävyydestä
8. Hei Kuule Suomi
9. Älä Soita Tänne Enää Koskaan
10. Lähetystyö
11. Vesireittejä

12. Hauki (1. encore)
13. Sinä Lähdit Pois (1. encore)
14. Minä Suojelen Sinua Kaikelta (1. encore)

15. Kahdeksanvuotiaana (2. encore)

Tähän väliin on varmaan pakko tehdä pienimuotoinen tunnustus. Olen siis toki Ultra Bran olemassaolon tiedostanut ihan pikkutytöstä lähtien (uskaltaisin väittää, että Suomessa on sula mahdottomuus välttyä "Sinä Lähdit Pois"-viisulta), mutta varsinaisesta kuuntelusta en kuitenkaan voisi puhua ennen kevättä 2011. Mutta onko sillä nyt loppupeleissä niin paljon väliä, kuinka kauan on jotain bändiä fanittanut - ihan yhtä paljon Ultra Brata arvostan, kuin sitä pidempään kuunnelleetkin. Anyway, huonona puolena on kuitenkin se, etten ole samalla tavalla vielä kerennyt perehtymään ihan jokaikiseen kappaleeseen, joten hetkittäin sai aina miettiä, että "mikäs kipale se tämä nyt olikaan". Myös pieniä morkkishetkiä ilmaantui, kun mietin niitä kaikkia ihmisiä, joille Ultra Bra on ollut todella tärkeä osa elämää ja jotka eivät saaneet edes kunnon mahdollisuutta päästä paluukonserttiin, kun tällainen "moi olen omistanut bändin tuotannon vuoden ajan"-tyyppi nappaa lipun suoraan nenän edestä. No, kai se vain niin on, ettei nallekarkit mene aina tasan ja yritinkin parhaani mukaan heittää nämä ikävemmät fiilikset sivuun ja nauttia keikasta ulkopuolelle jääneidenkin puolesta. Onneksi siinä onnistuin.

Vaihdetaas tekstin henki takaisin positiivisempaan suuntaan eli itse Ultra Brahan. Tämä oli siis ensimmäinen kerta, kun kyseisen bändin näin ja ei voi muuta sanoa kuin että VAU. Olisi voinut luulla, että biisit tulivat nauhalta, sillä niin puhtaita sulosäveliä lavalta kantautui. Luin keikan jälkitunnelmissa erään arvostelun, jossa kirjoittaja totesi, ettei Ultra Bra ole koskaan kuulostanut näin hyvältä livenä ja kyllähän siihen, kokemuksen puutteesta huolimatta, pystyn täysin yhtymään. Ei tämä ollut pelkästään mitään nostalgiavyöryä, vaan hallin täytti edelleen freessiltä ja ihanan erilaiselta kuulostavat soundit sekä lyriikat, jotka ovat ihan yhtä ajankohtaisia kuin silloin joskus ammoisinakin vuosina.

Minulle hienoimmat hetket olivat ehdottomasti "Tyttöjen Välisestä Ystävyydestä" (muistui mieleen eräs yö), "Älä Soita Tänne Enää Koskaan", "Vesireittejä" (aiheutti varsin itkuisan reaktion), "Hauki" sekä "Minä Suojelen Sinua Kaikelta". Jep, nämähän ovat näitä Ultra Bran suurimpia hittejä, mutta niistä on nyt vain muodostunut samalla omia henkilökohtaisia lemppareitanikin. Osassa oli toki pientä nostalgiavivahdettakin havaittavissa (kuten jo aiemmin mainitsin, Ultra Bralta ei ainakaan minun ikäpolveni ole voinut välttyä), mutta onhan ne nyt samalla ihan helkutin hienoja kappaleitakin! Paria biisiä jäin setistä kaipaamaan, mutta ehkä tällä hittikimaralla pärjäilen kuitenkin ihan kepeästi tarvittaessa vaikka seuraavatkin kymmenen vuotta.

Ultra Bran paluukeikkaa hehkutettiin juuri niin paljon, kuin mitä se ansaitsikin. Ennakoitu puolen tunnin soittoaika ylittyi kepeästi, 15 kappaleen setti täytti täysipitkän keikan mittapuun, tunnelma paikan päällä oli sanoinkuvaamaton ja illan päätteeksi jokaikinen vastaantullut ihminen hymyili kuin Naantalin aurinko. Voiko sitä edes enempää pyytää? "Kokoaan Suurempi Suomi 2012" oli viikossa organisoiduksi tapahtumaksi suorastaan äärimmäisen onnistunut ja poistuinkin Helsingin yöhön enemmän kuin tyytyväisenä. Sitä vain kelaili, että ehkä tällä maalla onkin sitä kuuluisaa toivoa tulevaisuuden tuulia ajatellen. Vaikka Haavistoa ei vielä tällä kertaa presidentiksi valittaisikaan, niin pitäisin sitäkin jo suurena saavutuksena, että näin pitkälle ollaan kuitenkin päästy. Ja tämähän on vasta alkua.

Ensi sunnuntaina, kun liput nousevat

Suomessa vaalipäivän merkiksi,

toivon, että ne liput nousevat

tasa-arvoisemman Suomen puolesta.

Sellaisen Suomen puolesta, jossa kaikilla

on tasavertaiset mahdollisuudet.

Pekka Haavisto

Lift me up and take me high and make me everlasting.

2012-01-28T20:03:00.000+02:00

Tammikuu 2012 on ollut kulttuurimenojen suhteen kovin kuivaa aikaa minulle, joten teki enemmän kuin hyvää lähteä ulos tuulettumaan ja kuuntelemaan mieluista musiikkia. Olin jo viime vuoden puolella ostanut lipun ruotsalaisen Amaranthe-yhtyeen Helsingin keikalle ja odotinkin iltaa mielenkiinnolla. Näin kyseisen kokoonpanon viimeksi vuonna 2010, jolloin he lämmittelivät Kamelottia Tampereen Pakkahuoneella, mutta kesti vielä yhden vuoden ja debyyttilevyn verran, että aloin diggailemaan tästä melodisen death metalin ja power metalin yhdistelmästä. Vaikka moni ei sitä välttämättä uskoisikaan, niin voisin sanoa olevani jo varsin pitkän linjan fani raskaamman musiikin suhteen ja nappikuulokkeistani raikaakin usein tuplabasareiden sävyttämiä viisuja. Minulle on siis oikeasti terapeuttista lähteä hevikeikalle, fiilistellä meininkiä, heiluttaa nyrkkiä ilmassa ja moshata kuin viimeistä päivää. Pistää adrenaliinit kivasti liikkeelle.

Perjantai 27. päivä koitti vihdoin ja viimein, ja olin innoissani. Koko alkuviikon kestänyt flunssa tosin painoi edelleen hieman päälle, mutta päätin lopulta antaa sen olla häiritsemättä - on sitä ennenkin lähdetty baanalle ties missä kuumehorkissa. Sain parin tunnin varoitusajalla suostuteltua Joonaksen seuralaisekseni ja suuntasimme keikkapaikkana toimineeseen DOM Helsinkiin puoli kymmenen aikoihin. Ihmisiä oli jo alkanut pikkuhiljaa pakkautumaan klubille, vaikka showtimeen oli vielä parisen tuntia. Korkkasimme oluet ja siirryimme lavan lähettyville jutustelemaan tuttujen ihmisten kanssa. Koska luppoaikaa oli tosissaan vielä runsaasti, niin baaritiski kävi ehkä vähän turhankin tutuksi ja meiningit olivatkin jo pian niin sanotusti korkealla.

En ollut ennen käynyt DOMissa, tosin kerran Dante's Highlightissa, joka toimi samoissa tiloissa ennen nykyistä omistajaa. Paikkana DOM on varsin toimiva, mukavan tilava ja näyttäväkin, mutta valitettavana miinuksena on äänentoisto, joka ei ainakaan omalla käyntikerrallani ollut ollenkaan kohdillaan. Joko musiikkia toistettiin liian hiljaa tai sitten suorastaan korviasärkevän kovaa. Salaa olin myös ehtinyt toivoa, että hintataso olisi edes hieman alhaisempi, kuin mainstream-klubeilla, mutta niin kai se vain on, että sellainen on nykypäivänä varsin harvinaista herkkua Helsingin keskustassa.

No niin, palataanpas takaisin illan pääpointtiin eli Amaranthen keikkaan. Bändi kiipesi lavalle klo. 23.30 ja oli kyllä todella positiivista huomata, kuinka täynnä paikka olikaan. Olin sijoittautunut lavan sivustalle ja näkyvyys oli oikein mainio, mutta noteerasin pian varsin ikävän ongelman: En kuullut laulajien ääniä ollenkaan. Joonas, joka oli seisonut hieman keskemmällä, pyrähti pian luokseni ja valitti samaisesta ongelmasta. Niinpä tapahtui jotain ennenkuulumatonta oman keikkakäyttäytymiseni suhteen: Hylkäsin lavan läheisyyden ja lähdin etsimään uutta paikkaa kauempaa yleisöstä.

No, ajatus oli ihan hyvä, sillä taaempana kuulin kuin kuulinkin Elizen, Jaken ja Andyn äänet, mutta samalla eteeni tuli seuraava ongelma: Eihän täältä näe mitään. No, sain sitten idean siirtyä yläkerran parvelle, koska siellä näytti olevan vielä tilaa. Carslbergistä sumeat silmäni olivat kuitenkin valehdelleet, sillä siellä ei todellakaan ollut enää jäljellä sellaisia paikkoja, joista olisi nähnyt edes vilausta bändistä. Eipä siinä mitään, kun nyt kerran siellä oltiin, niin päätettiin tilata baaritiskiltä samalla lisää juotavaa ennen siirtymistä takaisin alakertaan. Ikuisuudelta tuntuneen odottamisen jälkeen kiiruhdimme portaat alas ja päädyimme tönöttämään miksauspöydän viereen, joka päätti puskea tietoisuuteemme vielä yhden ongelman: Keikan miksaus kusi ja pahasti. Sellaista diskanttimössöä, ettei mitään rajaa! Koska en kuitenkaan voinut asialle mitään, niin päätin antaa sen painua mahdollisimman syvälle mieleni syövereihin ja keskittyä loppukeikasta nauttimiseen, sillä olin jo ehtinyt missata useamman biisin allekirjoittaneen ja Joonaksen kansanvaelluksen takia.

Kaikesta huolimatta Amaranthe veti kyllä hyvin ja yleisökin tuntui diggailevan meininkiä oikein kovalla kädellä. Keikka kesti arvioni mukaan vajaan tunnin, mikä on tietenkin aika vähän, mutta selittyy sillä, että yhtye on kerennyt julkaisemaan vasta yhden albumin. Settilistaan mahtui siis koko Amaranthe-nimeä kantava levy sekä toinen sen bonusbiiseistäkin. Itselleni mieleen jäivät erityisesti rock-balladi Amaranthine, sykettä tehokkaasti nostattanut Call Out My Name, oma suosikkini Rain sekä illan päättänyt Hunger. Vielä, kun olisi miksaus ja äänenvoimakkuudet saatu säädettyä kohdilleen, niin voisin puhua jopa todella mainiosta keikasta.

Amaranthen poistuttua takatiloihin fiilistelimme vielä hetken lavan edustalla, jonka jälkeen siirryimme jo autitoituneeseen yläkertaan ja valtasimme ison sohvaryhmän kokonaan itsellemme. Valitettavasti steve tuli hetken kuluttua keskeyttämään privaattibileemme parven sulkeutuessa, joten palasimme takaisin alakertaan. Spottasimme kuitenkin pian tutun näköisiä heppuja merchandise-standin luota ja siihen sitten tömähdimmekin höpisemään mukavia. Hieno ilta oli jälleen takana ja seuraavaa Amaranthen keikkaa odotellessa! Kiitoksia myös Joonakselle seurasta sekä julisteen ja settilistan diilaamisesta minulle!

Ja näissä meiningeissä on hyvä päättää tämä merkintä.

Where all of this love is coming from?

2012-01-22T20:06:00.000+02:00

No niin, pitäisi kai taas pyytää anteeksi suorastaan surkeaa bloginpäivitystahtiani, mutta puolustukseksi voin vain sanoa, että elämäni on ollut viime aikoina suhteellisen tylsää. Tai siis ihan mukavaa, mutta ketä oikeasti kiinnostaa yksityiskohtainen selostus siitä, että nettimme on ollut jo useamman päivän poikki, mitä tuotantokausia olen katsonut helpottaakseni siitä aiheutunutta nörtteilypuutostilaa sekä kuinka paljon olen tunkenut kaapista löytyneitä alesuklaita poskeeni? Ei ainakaan minua :D No, ensi viikolla on jo vähän enemmän menoa ja meininkiä, joten hyvä niin!

Mutta oli tällä merkinnällä pointtikin, nimittäin...

LUKIJAKYSELY / READER SURVEY

Minua oikeasti kiinnostaa, miten ihmiset eksyvät lukemaan blogimerkintöjäni, joten tässä tulee pieni kysymysten sarja, johon toivoisin mahdollisimman monen vastaavan. Vastauksenne voitte jättää kommenttina tähän blogimerkintään ja anonyymit vastaukset otan myös mielelläni vastaan (jos et esim. kehtaa paljastaa, että pidät pienestä sivustani, hehe).

I'm really interested in knowing how people end up reading my blog entries so here are a couple of questions for you to answer (of course you don't have to but it would make me really, really happy). You can leave the answers on this blog entry and anonymous answers are more than welcome too (f.ex. if you don't want to reveal that you actually like my blog, haha).

So here we go:

Miten päädyit ensimmäisen kerran lukemaan blogiani? How did you end up reading my blog for the first time?
Kuinka usein luet blogiani? How often do you read my blog?
Millaisista merkinnöistä pidät eniten blogissani? What kind of entries you like the most in my blog?
Onko sinulla toiveita aiheista, joista haluaisit minun tekevän blogimerkinnän? Do you have wishes about subjects you want me to make a blog entry about?
Muita terveisiä? Sana on vapaa :) Other greetings? Feel free to tell them :)

I'll do what it takes till I touch the sky

2012-01-11T23:19:00.000+02:00

Eipä tässä ole ehtinyt sitten viime kerran tapahtumaan mitään sen ihmeempiä. Olin kipeänä, sitten tupakkalakossa, jonka päätin unohtaa seitsemän päivän kärvistelyn jälkeen, ja tämä viikko onkin mennyt arkeen palautuessa. Eilen ostin pitkän harkinnan jälkeen fitness-mikälie-hulavanteen, joka on kieltämättä äärimmäisen koukuttava, mutta muussaa kyllä samalla vatsalihaksiani aika tehokkaasti. Jos nyt jossain vaiheessa opin tuota kunnolla pyörittämään, niin ajattelin hommata hooppaukseen eli vannetanssiin soveltuvan vanteen, joka ei a.) paina 1,2 kiloa ja b.) omaa aaltoilevaa sisäpintaa, jonka muka pitäisi tehostaa treeniä, mutta jota minä nimitän Saatanan keksinnöksi. Anyway, tämä pyörittely on juuri niin mukavaa, kuin kuvittelinkin, mitäpä nyt pienistä mustelmista ja kipeästä vatsasta... ;)

Tammikuulle ei ole näillä näkymin kovinkaan paljoa tiedossa minkään sortin kulttuurireissuja. 27. päivä olen kuitenkin menossa Amaranthen keikalle Dom Helsinkiin ja odotankin kyseistä iltaa innolla! Teatteriin menen jos menen, viimeistään helmikuussa sitten, kun ikävä katsomossa kykkimiseen alkaa käymään liian suureksi. Niin muuten, pienenä sivuhuomautuksena samaiseen aiheeseen liittyen, että uusimpaan Teatteriin-lehteen on päätynyt peräti kaksi katsojakommenttiani Kahden Maailman ja Yökyöpeleiden yhteydessä. Yeah, such a triumph, joku voisi sarkastisesti sanoa, mutta ihan oikeasti: Onhan se tällaiselle teatterin suurelle ystävälle aivan ihana yllätys. Toisena sivuhuomautuksena, että tässä muutaman päivän sisällä pitäisi postiluukusta tipahtaa eräs ihana lisäys musikaalikokoelmaani. Stay tuned for that...

Loppuvuosi on tällä hetkellä vielä aika avoinna, mitä nyt muutamia konsertti- ja teatteri-iltoja on jo varmistunut. Kovasti on sellainen fiilis, että jotain suurta tulee taas tapahtumaan, mutta mitä sitten, niin en tiedä. Nämäkin ovat sellaisia asioita, jotka pitää loppujen lopuksi pistää itse liikkeelle, käyttämällä tarvittaessa vähän enemmänkin voimaa, vaikka voi toki käydä niinkin, että mitä oudoimpia sattumuksia osuu taas kohdalle jonkin ihan pikkuruisen valinnan seurauksena. Ei nyt ehkä sentään kahtena vuonna peräkkäin, hehe. Joulukuulle olen tosin jo ehtinyt asettamaan suhteellisen ison tavoitteen yhdessä Joonaksen kanssa: Lähdemme matkalle. Lontoo on tällä hetkellä se loogisin vaihtoehto: Fanityttöilisimme Hobitin ensi-illassa sekä Potter-studioilla, ja minä eksyisin Apollo Victoriaan erään hyvin rakkaan musikaalin perässä. Tuossa eilisen puolella tuli kuitenkin myös hieman kelailtua, että jos onnistuisimme säästämään tarpeeksi rahaa tai saisimme hyvän äkkilähtötarjouksen, niin matkakohteena voisi hyvinkin olla "the city that never sleeps" eli Iso Omena eli New York City. Tämä on kuitenkin vasta spekulointia, joten antaa ajan näyttää, että miten suunnitelmamme käy. Mutta jonnekin menemme, ja jos ei vielä joulukuussa, niin sitten seuraavan vuoden puolella. Se on varmaa.

And I'll make a wish
Take a chance
Make a change
And breakaway

Kelly Clarkson - Breakaway

How do you measure a year in the life? pt. 2

2012-01-03T05:44:00.000+02:00

No niin, tässä on toinen ja samalla viimeinen osa sarjastamme "Vuosi 2011 tiivistettynä allekirjoittaneen näkövinkkelistä". Täältä muuten löytyy ensimmäinen osa, jonka avulla varmistatte kärryillä pysymisen. Ja tajusin muuten juuri, kuinka paljon pienempään muottiin onnistuin tämän loppuvuoden tiivistämään. Tai ehkä se vain johtuu siitä, että olen väsännyt tätä koko yön, kello on jo kuusi aamulla ja olo on kaiken lisäksi lievästi ilmaistuna flunssainen. Anyway, here we go...

Kesäkuu 2011

Kesäkuu sisälsi paljon matkailua niin Suomessa kuin ulkomaillakin. Reissasin Heinolaan katsomaan upeaa Ranskalainen Pyjama-farssia, risteilin Tukholmaan, tein kulttuurivisiitin Akaalle sekä nautin kesäisestä terassi-illasta kera rentouttavan jazz-henkisen musiikin. Kesä ei olisi voinut saada parempaa starttia, sen sanon! Tajusin myös, että autolla ajeleminen hyvässä seurassa on ehkä parasta ikinä. Tai ainakin silloin, kun on Helmin kyydissä.

Heinäkuu 2011

En tiedä, onko kesäni ollut koskaan niin tapahtumarikas, kuin mitä se vuonna 2011 oli! Heinäkuussa marssin ihanien ihmisten kanssa tasavertaisten ihmisarvojen puolesta, hyvästelin minulle rakkaan elokuvasarjan, vietin kauniin kesäpäivän muffinien seurassa sekä päädyin vielä kahdesti roadtripille Heinolaan. Odotin myös innolla seuraavan kuun alkua ja paluuta Ozin ihmeelliseen maailmaan. Edes hetkeksi.

Elokuu 2011

Kesäni kruunasi Wicked-kesämiitti, jonne saapui faneja ympäri Suomea. Luvassa oli Wicked in 15 minutes-esitys, jälleennäkemisiä, naurua, halikasoja ja rakkautta. Elokuussa tuli lisäksi matkustettua jälleen Tukholmaan, juteltua syntyjä syviä tuntemattomaksi jääneiden miesten kanssa, katseltua auringonnousua laivan tupakkahuoneessa sekä käytyä muutaman kuukauden tauon jälkeen Kaupunginteatterillakin. Olo oli hieman outo, mutta kulissikierros herätti silti kauniita muistoja keväästä ja täydellisistä hetkistä.

Syyskuu 2011

Jos luulin, että kaikki kiva olisi loppunut viimeistään kesän jälkeen, niin en olisi voinut olla enempää väärässä! Syyskuuta värittivät ensi-ilta teatterissa, tanssiminen Finlandia-talon lavalla keskiaikaisen musiikin tahdissa, tapaaminen yhden kaikkien aikojen hienoimman lauluntekijän kanssa sekä lopullinen ihastuminen erääseen keväällä näkemääni musikaaliin. Lisäksi löysin elämääni uuden rakkaudenkohteen.

Lokakuu 2011

Lokakuu oli ehdottomasti syksyni rauhallisin kuukausi. Tulihan sitä toki fanitettua RENTtiä, vuosia täytettyä, nähtyä Yökyöpelit, osallistuttua bittiviidakon kautta Kai Altairin konserttiin, koettua Valokarnevaalit sekä tajuttua, kuinka upea Oopperan kummitus onkaan (kuten myös moni muukin asia). Päätin myös alkaa kirjaamaan ylös, kuinka paljon musikaalimuistoja sitä onkaan hyllyyni tähän mennessä kertynyt.

Marraskuu 2011

Marraskuu oli täynnä mitä oudoimpia sattumia. Mukavia sellaisia siis. Sekaan mahtuivat Striking 12, kabareehenkistä musikaalifiilistelyä 6Packin kera, Kahden Maailman ensi-ilta, Tulikansan tulitaiteilua sekä perehtymistä Juicen tuotantoon. Lisäksi mieleeni syöpyivät kuvat kutsuvieraan roolissa leikkimisestä useampaan otteeseen, shamppanjan nauttimisesta yhdellä lempiteatterini lavoista sekä varsin mielenkiintoisista taiteilijajatkoista Helsingin yössä. Viimeisenä päivänä ilmestyi lempibändini uusi levy, joka siivittikin matkaani mitä kauneimmalla tavalla kohti vuoden loppua.

Joulukuu 2011

Vuoden 2011 viimeinen kuukausi oli mittapuullani juuri sopivan kiireinen. Joulukuun mieleenpainuvimmat hetket tarjosivat Saaran joulukonsertti, Next to Normalin viimeinen näytös, Kahden Maailman uudelleen näkeminen, Marian tapaaminen pitkästä aikaa sekä uudenvuodenaaton juhlistaminen Lainahöyhenien parissa. Vuosi oli kasassa ja minä miljoona kertaa onnellisempi kuin 12 kuukautta aiemmin.

----------------------------------------------

Nyt tosissaan, kun tuli selattua kalenteria sekä blogimerkintöjä läpi vähän tarkemmin kuin yleensä, niin pitää kyllä sanoa, että olipahan aivan käsittämätön vuosi! Mitäpä siihen enää lisäämään. Sanon siis "au revoir 2011" ja astun ajassa eteenpäin.

Taianomaista vuotta 2012 kaikille!

How do you measure a year in the life? pt. 1

2012-01-02T18:18:00.000+02:00

No niin, kuten jo aiemmin lupailin, niin tänä tukkoisena ja tuiskuisena maanantaina aion vihdoin ja viimein aloittaa vastauksen väsäämisen otsikkoni kysymykseen. Tässä siis ensimmäinen osa sarjastamme "Vuosi 2011 tiivistettynä allekirjoittaneen näkövinkkelistä":

Tammikuu 2011

Ei sitä vielä silloin tajunnut, että tammikuun ensimmäisinä päivinä alkanut toinen toistaan uskomattomampien sattumien sarja tulisi määrittämään koko loppuvuottani ja -elämääni niinkin valtavasti. Pistin kaiken liikenevän energian enemmän tai vähemmän hetken mielijohteesta perustamani Wicked Fanclub Suomi-sivun pyörittämiseen ja perusasioiden opetteluun sekä ihmettelin suu ammollaan fanityttöilyni tuottamia tuloksia. Olin melkeinpä ylpeä itsestäni. Tuli myös stressattua aika urakalla, siinä kun olen niin kovin lahjakas, mutta onneksi sain aina tarvittaessa apua homman paremmin handlaavilta henkilöiltä. Muita muistoja ei tammikuusta juurikaan ole jäänyt. Paitsi, että Helsingin talviöissä tuntui välillä olevan tiettyä taikaa. Ja että pääni onnistui kehittämään toisenkin mahdottomalta tuntuneen idean, jonka en ikinä uskonut toteutuvan. No, toisin kävi.

Helmikuu 2011

Helmikuuni oli varsinainen Wicked-kuukausi. Kävin katsomassa kyseisen musikaalin kolmesti, varovainen ideani Wicked-fanitapaamisesta otti roimasti tuulta alleen, tapasin ensimmäistä kertaa erään ihanan vaalean noidan, organisoin itseni melkein hengiltä ja loppujen lopuksi totesin sen kannattaneen...

Kuukauteni päättyi nimittäin upeaakin upeammalla lauantai-illalla, jonka aikana tutustuin moniin nykyisistä kavereistani, pääsin ensimmäistä kertaa näkemään pilkahduksen teatterin kulissien takaisesta maailmasta, maistelin vihreitä drinkkejä, olin osa (siihen mennessä) parasta Wicked-yleisöä ikinä, tajusin tehneeni itseni ohella läjän muitakin ihmisiä onnellisiksi ja vielä kaiken lisäksi päivä päättyi kenties elämäni mieleenpainuvimpaan keskusteluun läheisessä Toveri-ravintolassa, joka tulisi tulevaisuudessakin toimimaan monien hienojen hetkien näyttämönä. Vaikka kaiken tämän fanihuuman ohella helmikuu sisälsikin elämäni tähän mennessä ikävimmät hetket, niin en silti vaihtaisi mitään pois. There's always darkest before the dawn. Uskoin jälleen unelmiini.

Maaliskuu 2011

Maaliskuu jaoittui kahteen osa-alueeseen: Ozissa matkailuun sekä kuvien ihanan keijukaisen musiikista nauttimiseen. Wickedin näin siis kahdesti ja Saaraan konserteissa kävin saman verran. Lisäksi juhlin syntymäpäiviä, tapasin ohimennen ihmisiä Broadwaylta ja nautin kasvavasta valomäärästä. Pitkä talvi olisi jo pian takanapäin ja tunsin uusien tuulten puhaltavan ympärilläni. Pikkuhiljaa piti alkaa myös suunnittelemaan toukokuun puoleenväliin ajoittunutta yhden aikakauden loppua. En myöskään vielä siinä vaiheessa tiennyt, että seuraavassa kuussa päättäisimme pienellä Wicked-porukalla toteuttaa ehkä absurdeimman idean ikinä ja että siitä kirjoittamastani tekstistä tulisi blogini toiseksi klikatuin merkintä.

Huhtikuu 2011

Huhtikuussa tuli hengattua Kaupunginteatterilla neljänä iltana: Nautin kahdesti Wickedistä sekä yhdet annokset Next to Normalia ja Parhaat Palat II-teatterikimaraa. Tuli myös syötyä suklaamunia eräässä pukuhuoneessa, käytyä yksillä uupuneiden noitien kanssa ja.... niin tosiaan, maalattua Joonas vihreäksi, heitettyä herran niskaan vanha goottimekko sekä päähän suippopäinen hattu, napattua Chisteryn vauvaversio mukaan, aiheutetettua suurta hämminkiä Helsingin Kaupungin Liikenteen matkustajille, kuten myös teatterin väelle, mutta loppujen lopuksi tämä kaikki vaiva palkittiin naurulla ja leveääkin leveämmillä hymyillä. Tajuntaani alkoi iskemään myös totuus siitä, että asia, jonka ansiosta elämäni oli muuttunut niin paljon kauniimmaksi ja antanut voimia uskomaan parempaan huomiseen, tulisi pian tiensä päähän.

Toukokuu 2011

Toukokuu alkoi kahdella peräkkäisellä Wicked-illalla, joiden myötä meikäläisen suruprosessi pääsi vihdoin käyntiin - seuraavalla viikolla kun olisi viimeisen esityksen aika. Kaikesta huolimatta odotin kyseistä päivää innolla, sillä silloin pääsisin myös näkemään pitkästä aikaa aivan mahtavia ihmisiä järjestämäni toisen fanitapaamisen merkeissä. Ennen sitä ehdin kuitenkin vielä käydä katsomassa mahtavaa improvisaatiota sekä nautiskella sulosävelistä Saaran levynjulkaisukonsertissa. Muistelin myös mennyttä kevättä rakkaiden Wicked-hörhöjeni kanssa, vuodatin kyyneleitä, halasin toista tiukasti ja olin ihan onnellinen.

I do believe I have been changed for the better. Viimeinen päivä Helsingin Kaupunginteatterin Wickedin parissa koitti eräänä pilvisenä lauantaina. Hengasin ihanien faniklubilaisten kanssa teatterin viereisessä puistossa väsäten kiitoslakanaa työryhmälle, juoksin sadetta pakoon lipunmyyntitiskin eteen, tärisin kuin haavanlehti jännityksen takia ja lopulta, päästyäni istumaan tutumpaakin tutummalle penkille keskelle eturiviä, kaikki pelkoni hävisivät kuin salamaniskusta. "There's only now, there's only this", ajattelin, ja hymy nousi kasvoilleni.

Illan esitys ylitti kaikki odotukseni ja en ole ikinä kokenut sellaista tunteiden vuoristorataa, kuin mitä silloin sain kokea. Kaikki nähtiin liikuttavasta Gelphie-suudelmasta aivan järjettömän hauskoihin improvisaatioihin, joita bongailin kuin lapsi karkkikaupassa vielä 16 Wicked-illan jälkeenkin, sekä rock-konsertin volyymia vastanneisiin aplodimyrskyihin, joita kukaan paikan päällä ollut ei taatusti tule koskaan unohtamaan. Esiripun sulkeutuessa ja kumarruskierrosten alkaessa olin yhtä itkun ja ilon sekamelskaa, kuten myös niin moni muukin sekä yleisössä että lavalla, ja sama meno jatkui jälkeenpäin halimisen sekä molemminpuolisten kiitosten merkeissä. En ikinä unohda sitä hetkeä, kun katsoin fanilaumaa Marian ja Anna-Maijan ympärillä. Tajusin, että minulla oli osa tässä kaikessa, joka alkoi sattumien sarjasta ja jolla oli loppupeleissä tarkoituskin. Mennyt kevät ja tulevat päivät tulisivat aina kulminoitumaan juuri siihen hetkeen. Yksi aikakausi päättyi, mutta uusi odottaisi jo kulman takana ja saisin kohdata sen ympärilläni seisovien ihmisten kanssa. Simply, I couldn't be happier.

Vaikka tulevaisuus olikin toivoa täynnä, niin kyllähän siinä niin kävi, että viimeisen Wicked-näytöksen jälkeiset päivät menivät aikamoisessa sumussa. En olisi ikinä uskonut päätyväni sellaiseen tilanteeseen silloin, kun syksyllä ensimmäisen kerran kuulin tulevan lempimusikaalini ensisäkeet. Onneksi pahimpaan ikävään auttoivat Hämärän Lapsi-konsertti sekä Stadin Suvivirsi-tapahtuma, joissa pääsin leikkimään valokuvaajaa, vaihtamaan kuulumisia Wicked-perheen kanssa, nolaamaan itseni yhteislaulun merkeissä sekä nauramaan sydämeni kyllyydestä. Elämä jatkuu, totesin, ja aloinkin odottamaan innolla kesää ja sen tarjoamia seikkailuja.

To be continued...

We're not gonna pay RENT!

2011-12-23T19:18:00.001+02:00

RENT

Aleksanterin teatteri

Helsinki

Syksy 2012

That's all.

Let the fangirling begin!

Révolution

2011-12-23T11:29:00.000+02:00

Beneath this mask there is more than flesh.

Beneath this mask there is an idea,

Mr. Creedy,

and ideas are bulletproof.

V for Vendetta

Model: Ungoliant

Photos: LilyLuna

Outfit: Ungoliant & LilyLuna

Something next to normal would be ok.

2011-12-11T17:20:00.001+02:00

Hmm, hieman on taas ollut hiljaista bloggaamisen suhteen. No okei, ekana ei ollut mitään päivittämisen arvoista ja sitten kun olisi ollut, niin läppäri lähti Ruotsiin huoltoon ja selkä pisti itsensä sairaslomalle, joten sepä siitä. Pientä selityksen makua kenties ilmassa, mutta näillä mennään. Ihan aikuisten oikeasti koen, että tässä välissä olisi hyvä mainita seuraavat faktat, jottei ne vahingossa jää tämän valittamisen takia epäselväksi: Laiskasta luonteestani huolimatta nautin mielettömästi tämän sivun pyörittämisestä ja joka kerta, kun saan itseni klikkaamaan 'Uusi teksti'-painiketta ja kirjoittamaan jotain järkevääkin tyhjään tekstikenttään, niin tulee ihan huikea voittajafiilis. Ja ennen kaikkea on tietenkin mukavaa (ja hieman hämmentävääkin) huomata, että joitain kiinnostaakin tällainen enemmän tai vähemmän sekalaisia aiheita sisältävä sekä täysin epäloogiseen tahtiin päivittyvä blogi. Iso kiitos siis teille kaikille lukijoilleni siitä. Kiitos, kiitos, KIITOS!

Vaavini hajoamisen ohella (siis ihan oikeasti: Sain vihdoin maksettua loputkin rakkaan Asukseni osamaksuista ja SAMANA helvetin PÄIVÄNÄ virtajohto päätti sanoa itsensä irti. Ihan selkeästi tullut äitiinsä huonon huumorintajun suhteen.) meikäläisen viimeaikaista elämää on koskettanut torstainen Next to Normal-näytös, joka oli samalla myös vihoviimeinen Helsingin Kaupunginteatterin produktiosta. Nyt kyllä hieman harmittaa, että hokasin vasta syksyllä kyseisen musikaalin hienouden, joten kerkesin näkemään sen vain 3 kertaa. Parempi sekin kuin ei mitään, tietenkin. Mutta siis, ilta oli yksi upeimmista teatteri-illoistani ikinä. Itkin, nauroin, taputin ja hurrasin, sydämeni ollessa samanaikaisesti pakahtumispisteessä. Next to Normalissa on se jokin juttu, joka saa minut siihen tilaan, etten tiedä, miten päin olisi hyvä olla, mutten siltikään haluaisi olla missään muualla, kuin juuri siinä penkillä katsomassa esitystä. Olisi aivan mahtavaa, jos tämä ihanuus vielä joskus jossain päin Suomea nähtäisiin, mutta tosin saavat kyllä tehdä aikamoisen työn päihittääkseen Studio Pasilan porukan, nimittäin sen verran paljon ammattitaitoa, lavakarismaa, heittäytymistä, tunteita ja upeaakin upeampia roolisuorituksia saatiin vuoden aikana kokea! Kiitos tyypit, olette mahtavia!

Ei kai tässä sitten muuta. Viikon päästä olisi tarkoitus mennä joululauluja kuuntelemaan, kahden viikon päästä aatto onkin jo vietetty, kolmen viikon kuluttua olen nähnyt Lainahöyhenissä toistamiseen ja vuosikin on kerennyt vaihtumaan. Niillä tienoilla olisi kyllä tarkoitus viimeistään tehdä jonkinlainen koostemerkintä vuodesta 2011, mikäli kaiken sen upeuden tiivistämisessä vain suinkin onnistun. Jännityksellä ja mielenkiinnolla odotan myös, millaisia käänteitä tulevaisuudella on hihassaan. Jos oikein katsoo, niin jokainen elämä on uniikki, Oscarin arvoinen elokuva vailla vertaansa. En nyt sitä tarkoita, että jokaisen käänteen pitäisi olla niin kovin eeppinen, vaan ihan pienistäkin hetkistä voi löytää suuria, kauniita ja voimallisia merkityksiä sekä oivalluksia. Kipeääkin kyseisen filmin läpikäyminen tekee, mutta siihenhän ne valkokankaallakin näkyvät versiot kykenevät. Se on normaalia, tai ainakin melkein, mutta silti ihan ok.

Nyt tämä särkylääkehuuruinen kirjoittajanainen palaa takaisin maanpinnalle ja toivoo, että hänen tarinansa sisältäisi huomenna jotain muutakin, kuin nojatuolissa makaamista muun maailman jatkaessaan jo matkaansa kohti uusia seikkailuja. Mutta ei hätää, perästä tullaan ja pian olenkin takaisin laivan kyydissä!

She dreams of storytime.

2011-12-03T17:42:00.001+02:00

Joulukuu. Miten se aika kulkeekaan niin nopeasti?

Tätä viikkoa on rytmittänyt oheisen levyn sulosävelet. Olen odottanut Imaginaerumin ilmestymistä siitä asti, kun Nightwish heitti viimeisen keikan edellisen albuminsa tiimoilta syksyllä 2009. Loppumetreillä alkoi jo tekemään tiukkaa, mutta kyllä se kaikki hypetys oli sen arvoista. Kyseessä on nimittäin aivan tajuttoman upea teos! Nousi heti yhdeksi ehdottomista Nightwish-suosikeistani, saatikka yhdeksi kaikkien aikojen hienoimmista levyistä, jonka olen päässyt kuulemaan. Maagisia melodioita, uraauurtavia kappalerakenteita, yllätyksellisiä laulusuorituksia ja koskettavia lyriikoita - niistä on unohtumaton kuuntelukokemus tehty. Kelasin, että olisin voinut väsätä jonkin sortin syvemmän analyysin Imaginaerumista, mutta taidan nyt kuitenkin jättää sen välistä. Netti on jo niitä pullollaan ja niistä löytyy takuulla kaikki ylistyssanat, joita itsekin omassa arvostelussani olisin tullut käyttämään. Pakko on silti mainita yksi pointti, joka monilta tuppaa unohtumaan puhuttaessa Nightwishin uudemmasta tuotannosta: Pip Williams, joka vastaa kappaleiden orkestroinnista, on todella, todella nerokas mies. Kiitos ja kumarrus sekä Nightwishille että Pipille siis!

Toissapäivänä olin kuuntelemassa piiiiitkästä aikaa Saara Aaltoa ja tällä kertaa illan kantavana teemana oli neidin upouusi joululevy Enkeleitä - Angels. Eipä muuta voi sanoa, kuin että olipahan mahtavaa vaihteeksi! Kanneltalo taisi olla kutakuinkin loppuunmyyty, mikäs sen hienompaa, ja yleisö selkeästi nautti olostaan. Mikäli ette ole vielä tutustuneet Saaran tuotantoon, niin nyt hopi hopi vaikkapa Spotifyihin tai YouTubeen kuuntelemaan näytteitä! Oli myös ihanaa törmätä jälleen Wicked-perheeseen ja näiden 'sukutapaamisten' sarja jatkuukin ensi viikolla viimeisen Next to Normal-näytöksen merkeissä. Nähdään pian, tyypit!

Voisin oikeastaan sanoa olevani onnellinen tällä hetkellä. On jotenkin sellainen fiilis, että kaikki on kunnossa, vaikkei maailmani täydellinen olekaan. Mennyt on mennyttä, nykyisyys tuntuu hyvältä ja huominen ei pelota. Kaikki on sidoksissa toisiinsa ja ilman toista toinen ei olisi kokonainen. Vaikkei sitä juuri sillä sekunnilla tajuaisi, niin jokainen hetki ja jokainen valinta määrittävät oven takana odottavia seikkailuja. Olen kuitenkin huomannut, että jos miettii liian tarkkaan tulevaisuuden kannalta järkeviä päätöksiä, niin niistä ei välttämättä seuraakaan sitä, mitä eniten toivoi tai se ei ainakaan vastaa odotuksia. Itse yritän kulkea eteenpäin omien vaistojeni ja tunteideni johdattamana, ja vaikka olenkin monesti joutunut katumaan niiden perusteella tekemiäni asioita, niin vuosien jälkeen sitä sitten tajuaakin, että 'näin sen pitikin mennä, ilman menneisyyttäni en olisi tässä'. Väsynyttä kaamoshöpinää? Kenties, mutta sellaista se on. Elämä, kaikessa siinä suloisessa absurdiudessaan.

Beyond all mortality we are, swinging in in the breath of nature

In early air of the dawn of life

A sight to silence the heavens

Nightwish - Song of Myself

Let There Be Light

2011-11-27T19:25:00.001+02:00

Let there be light.

Now, at last, let there be light.

In this world of miracles...

... there's nothing wrong we can't make right.

Next to Normal - Let There Be

But I do wish that there would be snow instead of rain.

These are a few of my favorite things!

2011-11-22T16:30:00.001+02:00

My wallet officially hates me.

I don't care though ;)

So here are some of my shoppings from today (and also stuff I've bought earlier this fall):

Next to Normal 08.12.2011, Amaranthe 27.01.2012, Nightwish 10.03.2012, West End - Broadway-musical concert 27.03.2012 & Emilie Autumn 07.04.2012... and there are even more events to come!

Saara Aalto: Enkeleitä - Angels-cd

Nightwish: Storytime-single

Pushing Daisies - The Complete Second Season

Cabaret-movie dvd

The Sound of Music- & Mary Poppins-soundtracks

RENT: Original Broadway Cast Recording

My musical collection is slowly but surely

starting to look pretty good :)

Fires at Midnight

2011-11-19T16:57:00.001+02:00

Tulikansa @ Kallio Kipinöi 18.11.2011

And lastly here's a photo that I'm rather proud of:

Look into the depths of fire - it will tell you the secrets of life.

Kun syksy jo taakse jää

2011-11-13T18:20:00.001+02:00

Tunnelmia syksyltä 2011.

Vaikka syksy onkin lempivuodenaikani, niin odotan talven tuloa jo innolla.

Silloin tähdet ovat kauneimmillaan.

Minun on tapana maata ja katsella niitä

ennen kuin nukun ja ihmetellä kuka

mahtaa asua niissä ja miten sinne pääsisi.

Koko taivas näyttää niin ystävälliseltä,

kun se on täynnä pieniä silmiä.

- Nuuskamuikkunen -

2010

p.s. Olen tullut siihen tulokseen, että on vain parempi päivitellä jo valmista musikaalikokoelmastani kertovaa blogimerkintää, kuin mainita erikseen jokaisesta uudesta lisäyksestä. Pari tulokasta on jo ehtinyt liittyä joukkoon!

Kahden maailman välissä

2011-11-10T19:48:00.001+02:00

Eilen keskiviikkona suuntanani oli Helsingin Kaupunginteatterin Pieni näyttämö ja Kaksi Maailmaa-ensi-ilta. Olin kuullut muutaman todella ylistävän kommentin illan näytelmästä, mutta yritin silti katsoa esityksen mahdollisimman tyhjältä pöydältä, sillä minulle on monesti käynyt niin, että odotukseni ovat olleet aivan liian korkealla ja tippuminen sieltä alas ei ole ollut sitten se mukavin kokemus. Tällä kertaa kävi kuitenkin niin, että olisin voinut luoda päähäni vaikka millaisia upeita visioita eivätkä ne siltikään olisi vastanneet sitä teatterin juhlaa, mitä saisin pian kokea.

Kaksi Maailmaa-mainos Metro-lehdessä 9.11.2011

Kaksi Maailmaa perustuu Niels Arden Oplevin ja Steen Billen To Verdener (Worlds Apart)-nimiseen elokuvaan, joka kertoo tarinan nuoren naisen tasapainoittelusta perinteiden ja vapauden välillä. Sara Laakso (Rosanna Kemppi) on viettänyt koko elämänsä sulkeutuneessa uskonnollisessa yhteisössä tiukkojen sääntöjen alla ja oppinut, että ulkopuolinen maailma on tuhoon tuomittu. Eräänä iltana hän tapaa juhlissa Tuukan (Jarkko Miettinen), johon pian huomaa rakastuneensa ja saa vastakaikuakin. Sara haluaa pitää suhteen salassa, sillä hän tietää, ettei hänen lahkonsa katso hyvällä avioliiton ulkopuolista kanssakäyntiä ja varsinkaan, jos toinen osapuoli ei ole Jumalan puolestapuhuja. Tarkkailevia silmiä on kuitenkin kaikkialla, eikä Saran ja Tuukan yhdessäolo pysy kauaa piilossa. Miten käy, kun Sara päättää uhmata oppimiaan normejaan ja ennen kaikkea löytää oman polkunsa näiden kahden maailman välillä?

Kaksi Maailmaa (Helsingin Kaupunginteatteri) © Marko Mäkinen

Laakson perhe eturivissä: Antero (Rauno Ahonen), Katri (Aino Seppo), Elisa (Elina Keinonen), Aleksi (Tobias Karlenius) ja Sara (Rosanna Kemppi). Takarivissä: Sari Haapamäki, Aino (Kirsi Karlenius), Teea (Anna-Maija Tuokko) ja Lasse Pajunen / Kaksi Maailmaa (Helsingin Kaupunginteatteri) © Marko Mäkinen

En ollut aluksi aivan varma, mitä ajatella teatterisalin täyttyessä herätyksellisen laulun säkeistä. "Mihin minä olen oikein tullut?" Epäilevät ajatukseni kuitenkin väistyivät tarinan edetessä ja pian olinkin täysin lavan tapahtumien lumoissa. Kaikki, mitä edessäni näin, tuntui käsinkosketeltavan todelliselta, suorastaan raadolliselta paikoin. Esitystä ei kuitenkaan oltu pilattu liiallisella haudanvakavuudella, vaan mukaan oli saatu myös hauskoja hetkiä. Päällimmäisenä mieleeni jäi erilaisten elämänkatsomusten törmäämisen aiheuttama kitka, jota käsittelivät herkullisesti Tuukan hieman boheemimmat vanhemmat Jutta (Marjut Toivanen) ja Raimo (Lasse Pajunen). Mutta silloin, kun vakavemmat teemat otettiin käsittelyyn, niin yleisö suorastaan pidätti henkeään käydessään yhdessä esiintyjien kanssa läpi sydäntä pakahduttavien tunteiden skaalaa.

Sara (Rosanna Kemppi), Jutta (Marjut Toivanen), Raimo (Lasse Pajunen) ja Tuukka (Jarkko Miettinen) / Kaksi Maailmaa (Helsingin Kaupunginteatteri) © Marko Mäkinen


Sara (Rosanna Kemppi) ja Teea (Anna-Maija Tuokko) / Kaksi Maailmaa (Helsingin Kaupunginteatteri) © Marko Mäkinen

Koko näyttelijäkaarti teki aivan ensiluokkaista työtä. Rosanna Kempin roolisuoritus itseään etsivänä Sarana sykähdytti ja hänen hahmonsa kehitys näytelmän aikana oli huikeaa katsottavaa. Muita mieleeni erityisesti jääneitä taidonnäytteitä tarjosivat Saran ystävää Teeaa näytellyt Anna-Maija Tuokko, joka liikkui sulavaakin sulavemmin nuoruuden ilon ja elämästä luopumisen tuskan välillä, Saran äitinä Katrina nähty Aino Seppo, jonka kamppailu miehensä Anteron (Rauno Ahonen) uskottomuuden jättämien seurausten kanssa oli äärimmäisen koskettavaa seurattavaa sekä jo aiemmin mainitsemani Marjut Toivanen, jolta ei vahvaa lavapresenssiä uupunut. Erityishuomiot näyttelijöiden ja koskettavan tarinan lisäksi ansaitsevat Markus Tsokkisen suorastaan nerokas lavastus sekä Antero Mansikan täyteläinen ja tarinaa hienosti tukeva äänisuunnittelu.

Katri (Aino Seppo), Sara (Rosanna Kemppi) ja Antero (Rauno Ahonen) / Kaksi Maailmaa (Helsingin Kaupunginteatteri) © Marko Mäkinen

Sara (Rosanna Kemppi), Antero (Rauno Ahonen) ja Elisa (Elina Keinonen) / Kaksi Maailmaa (Helsingin Kaupunginteatteri) © Marko Mäkinen

Kaksi Maailmaa käsittelee uskonnollisuuden ja uskonnottomuuden välistä ristiriitaa. Olen iloinen, ettei näytelmä sorru antamaan vastausta siihen, kumpi olisi oikea ratkaisu hyvään elämään, vaan jättää kysymyksen katsojien pohdittavaksi. Molempia vaihtoehtoja kuitenkin punnitaan ja niiden positiiviset sekä negatiiviset puolet esitetään totuutta peittelemättä. Saran lopullinen valinta perustuu nimenomaan siihen, että hän saa nähdä kaksi erilaista maailmaa, niiden mahdollisuudet ja esteet, oppia uskomaan omiin valintoihinsa, peittää ulkopuoliset kuiskeet omalla sisäisellä äänellään ja löytää näin lopulta tasapaino äärimmäisyyksien keskeltä.


Tuukka (Jarkko Miettinen) ja Sara (Rosanna Kemppi) / Kaksi Maailmaa (Helsingin Kaupunginteatteri) © Marko Mäkinen

Sara (Rosanna Kemppi), Jukka (Pekka Huotari), Erkki (Markku Huhtamo) ja Kristian (Ilkka Fors) / Kaksi Maailmaa (Helsingin Kaupunginteatteri) © Marko Mäkinen

Helsingin Kaupunginteatterin Kaksi Maailmaa on pohjoismainen kantaproduktio ja jo sen ansiosta se tulee jäämään historian kirjoihin, mutta ilman sitäkin olen varma, että kyseinen näytelmä on yksi hienoimmista asioista, mitä Suomen teatterilavoilla on nähty. Aplodit kestivät ja kestivät, kuuntelin sivukorvalla yleisön ihastuneita kommentteja ja pyyhin kyyneleistä kostuneita silmiäni. Kaksi Maailmaa teki minuun lähtemättömän vaikutuksen ja tulen muistamaan eilisen ensi-illan vielä pitkään.

Joulu ahistaa - mene Pasilaan!

2011-11-08T17:02:00.001+02:00

Sähköpostiini kilahti parisen viikkoa sitten todella erikoinen maili, jossa minut kutsuttiin katsomaan Helsingin Kaupunginteatterin uutta Striking 12-musikaalia kera makoisan oheisohjelman. Ei tainnut mennä kuin pari hassua minuuttia, kun olin jo vastannut kutsuun myöntävästi! Eilen maanantaina koitti sitten se ilta, jolloin lähdin Studio Pasilaan hieman työpäivästä uupuneena, mutta siltikin äärimmäisen innostunein ja odottavin mielin. Seurakseni olin viime tingassa napannut Sallan, joka itsekin odotti tapahtumaa mielenkiinnolla.

Kellon lyötyä kuusi tilaisuus alkoi kera kuohuvan ja kutsuvierasporukkamme siirtyi lasien kanssa alakerran yleisölämpiöön kuulemaan hieman yleistietoa Helsingin Kaupunginteatterista sekä odottelemaan illan tähtien liittymistä seuraamme. Pian Petrus Kähkönen, Samuel Harjanne sekä Veera Railio tupsahtivatkin paikalle ja lyhyen esittelyn jälkeen siirryimme näytteljöiden johdolla behind the scenes-kierrokselle.

Veera Railio, Samuel Harjanne ja Petrus Kähkönen.

Samuel esittelemässä Striking 12-promokuvia.

Striking 12-promokuvia

Kierroksen aikana saimme kuulla hauskoja tarinoita kulissien takaa ja pyörähdimme mm. maskeeraushuoneessa, puvustamossa sekä Studio Pasilassa pyörineiden teatteriproduktioiden julisteiden täyttämässä taukohuoneessa.


Petrus ja Samuel maskeeraushuoneessa.

Peruukkeja maskeeraushuoneessa.

Pukuhuoneen vierestä löytyi tuttuja nimiä.

Taukohuoneen TV:stä voi seurata lavan tapahtumia.

Studio Pasilassa pyörineiden teatteriproduktioiden julisteita taukohuoneen seinällä.

Samuel taukohuoneessa.

Ensi-illan lahjasaldoa.

Puvustamo.

Tovin teatterin takatiloissa kierreltyämme päädyimme lavalle, jossa odottivatkin jo instrumentit illan esitystä varten. Lavastus oli hyvin yksinkertainen ja selkeä, mutta osasin promokuvien perusteella odottaa, että kokonaisuus tulisi näyttämään todella täyteläiseltä salin pimentyessä ja valoshow'n päästessä käyntiin.

Studio Pasilan lava ennen Striking 12-musikaalin alkua.

Näkymä lavalta katsomoon.

Jutustelua lavalla.

Rummuissa Petrus Kähkönen.

Koskettimissa Samuel Harjanne.

Viulussa Veera Railio.

Petrus.

Veera.

Soundcheck.

Puoli seitsemän aikoihin päästimme Samuelin, Petruksen ja Veeran soundcheckin pariin ja siirryimme yleisölämpiöön nauttimaan pientä purtavaa ja juotavaa. Saimme myös Helsingin Kaupunginteatterin kansiot, joista löytyi esityslippujen lisäksi mm. käsiohjelma ja Striking 12-kortti.

Tarjoilut pelasivat!

Mitäs sieltä löytyykään...

... käsiohjelma, postikortti ja lippu.

Salla tutkimassa käsiohjelmaa.

Pian kello alkoikin lähestyä seitsemää, joten päätimme suunnistaa takaisin saliin. Paikkamme löytyivät 5. rivistä ja näkyvyys oli suorastaan loistava. Hetken kuluttua valot jo himmenivätkin ja Striking 12 alkoi...

Striking 12 (Helsingin Kaupunginteatteri) © Ville Akseli Juurikkala

Striking 12 on jenkkiläisen GrooveLily-nimisen yhtyeen off-Broadway-musikaali vuodelta 2006, joka perustuu Hans Christian Andersenin Pieni tulitikkutyttö-satuun ja sijoittuu vuodenvaihteeseen talvisessa New Yorkissa. Voin sanoa, että en ole taatusti aiemmin kokenut sellaista musikaalin, konsertin ja teatterin yhdistelmää, kuin mitä Striking 12 tarjosi. Esitystä on mahdotonta sijoittaa yhteen teatterigenreen, mutta pääasia on, että kokonaisuus toimii ja yleisö viihtyy!

Petrus Kähkönen / Striking 12 (Helsingin Kaupunginteatteri) © Ville Akseli Juurikkala

Menoa ei haittaa ollenkaan, vaikka lavalla nähdään musikaalikonsertin aikana vain kolme näyttelijää ja jotka kaiken lisäksi vastaavat esityksen musiikistakin: Tulin jo ensimmäisten minuuttien aikana siihen lopputulokseen, ettei Striking 12 edes toimisi isommalla kokoonpanolla. Sitä kyllä ihmettelin useampaan otteeseen, että miten voi olla mahdollista, että niin pienestä joukosta välittyi yleisöön niin valtava energia!

Samuel Harjanne / Striking 12 (Helsingin Kaupunginteatteri) © Ville Akseli Juurikkala

Yritin kovasti miettiä Suomen Striking 12-produktion heikkoja kohtia, mutta en vain yksinkertaisesti keksinyt mitään. Näyttelijäntyö oli hienoa katseltavaa (ja kuunneltavaa), musiikki mukaansatempaavan kaunista ja tarina hauskalla tavalla koskettava. Erityismaininnan annan Antti Rehtijärven valosuunnittelulle: En ole aikoihin nauttinut teatterivalaistuksesta yhtä paljon!

Veera Railio / Striking 12 (Helsingin Kaupunginteatteri) © Ville Akseli Juurikkala

Puoli yhdeksän aikoihin Striking 12 loppui ja oli jälleen aika palata todellisuuteen. Yleisö oli selkeästi nauttinut olostaan ja aplodit olivat myös sen mukaiset. Aiempi väsymykseni oli tipotiessään ja olisin aivan hyvin voinut katsoa esityksen samalta istumalta uudestaan. Koska se ei valitettavasti ollut mahdollista, niin päätin sen sijaan, että tekisin visiitin Studio Pasilaan uudemman kerran ennen uuttavuotta ja viimeistä Striking 12-iltaa. Tai no, miksen vaikka juuri silloin istahtaisi yhdelle punaisista penkeistä ja sukeltaisi tämän hieman erilaisen, mutta sitäkin tunnelmallisemman, joulunajan musikaalin pariin.

Striking 12 (Helsingin Kaupunginteatteri) © Ville Akseli Juurikkala

Welcome to the Asylum

2011-10-28T20:57:00.001+03:00

I just had to inform you about this:

EMILIE AUTUMN will perform

in FINLAND next SPRING!!!!!!

Tallinn 17.04.2009

APRIL 6 TAMPERE KLUBI

APRIL 7 HELSINKI NOSTURI

Two gigs?!?! Friday & Saturday?!?!

This is just TOO GOOD

TO BE TRUE!!!!!

I simply can't wait.

I'M SO HAPPY I COULD MELT!

p.s. CLICK THE LINKS TO FIND MORE
INFORMATION ABOUT TICKETS ETC.

Masquerade! Hide your face, so the world will never find you!

2011-10-27T18:13:00.000+03:00

Kinopalatsi 26.10.2011

Eilen tuli nähtyä The Phantom of the Operan 25-vuotisjuhlaesitys Kinopalatsissa. Veti kyllä meikäläisen varsin sanattomaksi. Tätä ennen olin nähnyt vain elokuvaversion vuodelta 2004 ja nyt sitten, kun sain kokea tämän uudistetun Cameron Mackintoshin lavaproduktion kaikessa siinä loistokkuudessaan, niin en kyllä pysty enää edes vertaamaan niitä kahta keskenään. Visuaalisuus oli silmiä hivelevää, puvustus sekä lavastus mielettömiä ja näyttelijänsuoritukset täysiä kymppejä. Erityisesti Sierra Boggessin rooli Christinenä sai minut haukkomaan henkeäni sekä Ramin Karimloon The Phantom kosketti ja teki syvän vaikutuksen. En voi kuin sanoa, että kannattaa ehdottomasti ostaa marraskuussa ilmestyvä dvd/ blu-ray hetimmiten ja sukeltaa Oopperan kummituksen ihmeelliseen maailmaan!

Olin juuri palannut kotiin Kinopalatsilta, kun huomasin Nightwishin Facebookissa linkin yllä olevaan videoon. Avasin linkin, katsoin videon ja pian tajusinkin täriseväni kyyneleet silmissä. Siis HUH HUH, mikä teaser!!!!! Storytime-sinkku julkaistaan parin viikon päästä ja en kyllä oikeasti meinaa pysyä housuissani, niin innoissani olen jo pelkästään siitä, saatikka vajaan 5 viikon päästä julkaistavasta Imaginaerum-albumista. Ensi vuonna Nightwish-faniuteni saavuttaa 10 vuoden iän ja mikäs sen parempi tapa on kyseistä etappia juhlistaa, kuin keikka Helsingin Jäähallilla ensi maaliskuussa (liput myyntiin ensi maanantaina). Vuodet vierivät, mutta rakkaus sen kuin vain jatkaa kasvamistaan.

Striking 12 (Helsingin Kaupunginteatteri) © Charlotte Estman-Wennström

Ja sitten voisin hieman mainita muista tulevista tapahtumista. Nightwishin keikan ohella tuli kuultua sellaisia ilouutisia, että sekä Amaranthe että Lamb konsertoisivat Helsingissä ensi keväänä! Amaranthen keikalle minulla on jo lippu varattuna ja Lambin lipun yritän hommata sitten, kun lompakkoni on yhteistyöhaluisempi. Ja tietenkin Svenska Teaternin Kristina från Duvemåla on tiedossa toukokuussa kera ihanien ihmisten.

Ja sitten viikko 45... Jep, todella tapahtumantäyteinen, ei voi muuta sanoa! Maanantaina pääsen näkemään Striking 12-musikaalin Studio Pasilassa (yllä oleva kuva) ja vieläpä oikein kutsuvierastilaisuuden ohessa (sanonpahan vain, että ilmeeni oli näkemisen arvoinen, kun avasin sähköpostini). Blogiraporttia on siis luvassa, se on varma! Tiistaina suuntanani on Musiikkiteatteri Kapsäkki ja 6Pack on Broadway-show. Olen tämän syksyn aikana lopullisesti hurahtanut musikaaleihin (kiitos Wickedin, joka pisti vuosi sitten kyseisen prosessin alulle), joten tämä konsertti sammuttaa ehkä edes hieman ainaista janoani. Keskiviikkona on vuorossa Kaksi Maailmaa-näytelmän ensi-ilta Pienellä näyttämöllä, jota odotankin äärimmäisellä mielenkiinnolla ja on tietenkin myös mukavaa päästä näkemään tuttuja naamoja lavalla. Loppuvuonna on lisäksi muutama 'ehkä'-tapahtuma, mutta varmistuneisiin tapahtumiin mahtuu kuitenkin vielä Saara Aallon Enkelit - Angels-joululevynjulkaisukonsertti Kanneltalossa joulukuun 1. päivänä. Tulee varmasti mahtava ja taianomainen ilta!

Olisikohan tämä tässä... Saattaa olla, että unohdin mainita jotain, sillä minusta tuntuu, että uusia tapahtumia ja uutisia on tullut viime päivinä sen verran kovalla syötöllä, että ihan heikottaa. Kalenterini näyttää kuitenkin niiden ansiosta sen verran mukavalta, että ehkä ihan mielelläni pysyttelen siinä vauhdissa mukana!

Rautatientori 2009

Dancing (and Singing) Through Life

2011-10-23T23:59:00.000+03:00

~ LilyLuna's Musical Collection ~

(updated 08.02.2012)

Moulin Rouge

2 Moulin Rouge-movie tickets (I've actually seen it 4 times in cinemas but the rest of the tickets are lost somewhere)
Moulin Rouge-dvd
2 Moulin Rouge-soundtracks

RENT

RENT-movie dvd
RENT: Filmed Live on Broadway-dvd
RENT: Original Broadway Cast Recording
RENT: The Complete Book and Lyrics of the Broadway Musical

Mamma Mia!

5 Mamma Mia!-movie tickets (one of them was a screening with a Finnish gay choir Out 'n Loud)
Mamma Mia!-movie dvd
Mamma Mia!- soundtrack
Mamma Mia!-movie flyer
Mamma Mia!-musical ticket (International tour, Helsinki 03.06.2007)

The Phantom of the Opera

The Phantom of the Opera-movie dvd
The Phantom of the Opera at the Royal Albert Hall-screening ticket (Kinopalatsi, Helsinki 26.10.2011)
The Phantom of the Opera at the Royal Albert Hall-dvd

The Wizard of Oz

The Wizard of Oz-movie dvd
The Wizard of Oz- soundtrack

La Cage aux Folles

La Cage aux Folles-tickets [Helsinki City Theatre 26.08.2011 (open rehearsals), 08.09.2011, 31.12.2011 & 07.02.2012]
La Cage aux Folles-programme (Helsinki City Theatre-production)

Striking 12

Striking 12-ticket (Helsinki City Theatre 07.11.2011)
Striking 12-programme (Helsinki City Theatre-production)
Striking 12-post card (Helsinki City Theatre-production)

Next to Normal

Next to Normal-tickets (Helsinki City Theatre 15.04.2011, 30.09.2011 & 08.12.2011)
Next to Normal-programme (Helsinki City Theatre-production)

Mary Poppins

Mary Poppins-soundtrack
Mary Poppins-movie dvd

The Sound of Music

The Sound of Music-soundtrack
The Sound of Music-movie dvd

Cabaret

Cabaret-movie dvd

Sweeney Todd

Sweeney Todd-movie dvd

Repo! The Genetic Opera

Repo! The Genetic Opera-movie dvd

Musical theatre tickets

Beauty and the Beast (Helsinki City Theatre 23.01.2007)
High School Musical (Helsinki City Theatre 02.09.2008)
Yökyöpelit (Helsinki City Theatre 10.10.2011)
Saturday Night Fever [Peacock Theatre, 2004 (ticket is lost)]

Musical related events

Reeta Vestman: Best of West (Helsinki Music Centre 14.09.2011)
6Pack on Broadway (Music Theatre Kapsäkki 08.11.2011)
West End - Broadway-musical concert with Jacqui Scott & David Shannon (Helsinki Music Centre 27.03.2012)

Musical related cd's

Kristin Chenoweth: Let Yourself Go

And last but not least...

Wicked

Wicked-tickets (Helsinki City Theatre 20.09.2010, 30.09.2010, 14.10.2010, 10.11.2010, 08.12.2010, 31.12.2010, 07.02.2011, 10.02.2011, 26.02.2011, 17.03.2011, 24.03.2011, 16.04.2011, 27.04.2011, 04.05.2011, 05.05.2011 & 14.05.2011)

Wicked-programme (Helsinki City Theatre-production) with autographs from the Finnish cast [on the cover: Maria Ylipää (Elphaba) & the director Hans Berndtsson]

Autographs inside the Wicked-programme: Anna-Maija Tuokko (Glinda), Vuokko Hovatta (Nessarose) & Tuukka Leppänen (Fiyero).

Autographs inside the Wicked-programme: Antti Lang (Boq), Ursula Salo (Madame Morrible), Heikki Sankari (Doctor Dillamond), Eero Saarinen (The Wizard of Oz), Mikko Vihma (ensemble), Katja Sirkiä (ensemble), Petrus Kähkönen (ensemble), Heidi Naakka (ensemble), Emmi Kangas (understudy for Glinda, ensemble), Tiina Peltonen (ensemble), Markku Haussila (ensemble), Leenamari Unho (ensemble), Elina Silander (ensemble), Saara Aalto (Dorothy, ensemble) & Kirsi Karlenius (ensemble).

Wicked: Original Broadway Cast Recording
Gregory Maguire: Wicked - The Life and Times of the Wicked Witch of the West-book (Finnish edition)

Wicked-poster (Helsinki City Theatre-production)

3 Teatteriin-magazines (Helsinki City Theatre's releases) with Wicked-related articles and advertisements
3 Shiz University "maps" (notice the quotation marks, hehe) that Glinda (Anna-Maija Tuokko) threw from the stage during the shows at Helsinki City Theatre

Autumn evenings

2011-10-21T01:47:00.001+03:00

Kynttilän valossa
maailma näyttää

kauniimmalta.

Yön pimeydessä

antaudun

virran vietäväksi.

On vain minä

ja neonvärien

kalsea sointi.

Viva La Vie Bohème

2011-10-10T00:51:00.001+03:00

Vihdoin ja viimein sain aikaiseksi paneutua ihanan Idina Menzelin piirtämiseen. Kyllä tuohon menikin sellaiset 5-6 tuntia, tosin tällä kertaa pidin useamman tauon, mitä en yleensä tajua tehdä sen flow'n keskellä, jonka onnistun lähes aina piirtäessäni saamaan. Anyway, lopputulos ei onneksi ole niin huono, kuin mitä pelkäsin, joten kyllä sitä kannatti puuduttaa perseensä epämukavalla tuolilla ja toihan tämä mukavaa vaihtelua koneella jumittamiseen.

Eipä tässä ole muuta sen ihmeempää tapahtunut sitten edellisen kirjoituskerran. Tavallista arkea enimmäkseen. Perjantaina tuli shoppailtua sekä nähtyä Syvälle Salattu (hyvä potentiaali, mutta valitettavasti lässähti todella ikävästi) ja lauantaina työpäivän ohessa katsoin elämäni ensimmäisen lätkämatsin Hartwallilla. Olen myös nauttinut Pushing Daisiesin 2. tuotantokaudesta, mutta ehkä eniten iloa on tuottanut se, että hyllystäni löytyy nyt sekä RENT että RENT - Filmed Live on Broadway. En muuten muista, milloin olisin viimeksi itkenyt niin paljon, kuin katsoessani dokkaria kyseisen musikaalin viimeisistä päivistä Broadwaylla. Mieleeni palasi Suomen Wickedin vastaava ajanjakso ja se tietenkin pahensi nyyhkytystäni. On kyllä pakko myöntää, että välillä on oikeasti ihan helvetinmoinen ikävä, mutta onneksi 'elämä jatkuu'-klisee on voimassa tässäkin tapauksessa.

It's time now to sing out

Though the story never ends

Let's celebrate

Remember a year in the life of friends

Remember the love

Seasons of love

From Renaissance Faire and Night of Hunters to the Light.

2011-10-02T21:26:00.002+03:00

Because so much have happened during the last week and a half, I'm just going to do one simple entry including short summaries about the three main events that all were... well, perfect.

Blackmore's Night @ Finlandiatalo 20.09.2011

The concert was AMAZING - I danced and sang with my medieval garb on like there was no tomorrow. Blackmore's Night is one of my all-time favourite bands and seeing them live is always a huge thing for me. This was my 2nd time and even though the 2008-gig was absolutely splendid, I must say that this show was like a million times better. Why? They played 2,5 hours (!!!!!), I heard 99% of my favourite songs and... *drum rolls* I DANCED WITH RITCHIE AND CANDICE, thanks to mr. Blackmore who PULLED ME TO THE STAGE. So yes, that's me dancing in the video with another fan right in the beginning. That was seriously one of the greatest moments of my life so far and the whole evening was filled with ancient mysteries, magic and love.

Tori Amos @ Helsinki Ice Hall 28.09.2011

I was still all hyper about the Blackmore's Night-concert (and my newest addiction RENT) when I realised that "I'm going to see Tori Amos tonight". I guess I wasn't as excited as before her Pori Jazz-gig last year but I still knew that the evening would rock a big time.

I had heard that Tori tries her best to arrange meet & greets with fans before the shows but I just thought that I'd never get to attend one of those - it seemed like an impossible dream. But, as you can see, I was lucky. Ok, REALLY lucky. I had been hanging out at the Ice Hall since 1 PM and hoping to spot a possible meet & greet somewhere. Well, around 2 PM a couple of other fans that I knew arrived to the venue and we decided to check out the other side of the hall. Suddenly, we spotted more fans standing by a fence, lining up for something. And yes, that 'something' was Tori Amos. Soon we joined the line, all shaking and smiling like hell and waited for our turns. It didn't take long as I was standing in front of a woman that I admire so much. Such a LOVELY lady, I must say! We chatted a while, she gave me her autograph and then we took the photo above. As the meet & greet ended, it finally hit me: I HAD MET TORI AMOS. I mean, wow. Just WOW.

And the concert... FANTASTIC. Tori played 2 hours and the setlist was so much better than last year in Pori. It was amazing and touching to hear songs like Cruel and Winter, and damn, Tori sounded GOOD in everything she performed. What else can I say? Tori Amos is MAGICAL. I actually met her briefly after the show too because I wasn't in a hurry and decided to check the back entrance once again. There I waited with 10 other fans and it didn't take long as a car stopped right next to us and mrs. Amos jumped out of it with a smile on her face. Fans got their autographs and I got to thank her for the concert.

Next to Normal 30.09.2011

On Friday I randomly decided to see the Finnish production of Next to Normal because I got the tickets in half a price. I had seen the musical once before and thought that it was pretty awesome. Anyway, it was a really good idea to go: This time I just didn't 'like' it - I LOVED it. The cast, the story, the music, the choreography, the set... Everything worked together amazingly well! There were also a couple of Wicked-fanclubbers in the audience and it was GREAT to hang out with them. Love ya! After the show I got to meet with Jonna Järnefelt who plays Diana in the play. She was SO SWEET, and because everyone else was taking a photo with her, I decided to take one too. I'm definitely going to see Next to Normal again (the last show at the latest) and I highly recommend the experience for everyone!

So yes, that's about it.

When our long night is done,

there will be light.

No Day But Today

2011-09-17T23:54:00.000+03:00

There is no future, there is no past.

Thank God this moment's not the last.

There's only us, there's only this.

Forget regret or life is yours to miss.

No other road, no other way.

No day but today.

I just wanted to inform you that I'm addicted to RENT.

My Tuesday

2011-09-13T17:20:00.000+03:00

Tänään oli tämmöinen perustiistai. Töissä olin ja se sisälsi perinteisesti paljon ylimääräistä aikaa, jota olenkin vajaan 3 vuoden aikana oppinut tappamaan varsin tehokkaasti. Päivä alkoi eräällä toimistolla Sörnäisissä ja astuessani sinne sisään huomasin ilokseni ison pinon oheisia lehtiä. Metro kera ristikon ja sudokun oli jäänyt tällä kertaa työmatkalta nappaamatta mukaan, joten moinen mäihä tuli enemmän kuin tilauksesta. Mussutinkin tyytyväisenä aamupalaa, lueskelin Marian haastattelua ja datasin läppärilläni. Loput työpäivästä meni aika lailla samoissa meinigeissä, paikka vain vaihtui Koskelaan ja josta sitten kotiuduin kolmisen tuntia sitten. Tällä hetkellä mietin, että miten saisin tuotua kotimatkallani saamani vision näkyvämpään muotoon. Maalaaminen ei tule kysymykseenkään, minulla ei ole oikeanlaisia valokuvia manipuloitavaksi enkä haluaisi siitä tarinaakaan rustata. Luultavasti annan asian olla ja piilotan sen mieleni syövereihin oikeaa hetkeä varten. Pitää vain toivoa, ettei se vahingossa katoa sinne.

Happy is what happens when your dreams come true.

2011-09-12T00:01:00.000+03:00

My blog is 1 year old today!

My 1st blog banner on September 12th, 2010.

I guess I could do a recap about everything I have experienced during the year but I know that the entry would end up being waaaaaay too long, and well, that specific period of time changed me so ridiculously much that I just can't put it into words. Despite the fact that the year contained the worst days of my life, it still was the best one I've ever had. That's all. So, if you wish to know more about my sometimes more and sometimes less interesting days, you're more than welcome to read through my older blog entries, hehe. I also decided to change my layout back to one of the old ones because autumn, my favourite season, is here and I guess my eyes want to celebrate it by yearning to see some warmer and darker shades of colors once again.

Our balcony at night.

Anyway, before the previous realization I was indeed going to write a blog entry and I'm going to finish it now:

I was sleepless last night and my mind was wandering like crazy. I just sat in front of my laptop and went through my Facebook-photos. It felt like one part of my brains was recalling the past, the other part was dreaming about the future and then my soul was stuck somewhere in between them. At one point, don't remember when, two questions popped into my mind:

What has been the happiest moment of my life so far?

Will that memory be my guide for the future?

I knew the answers right away but I started to wonder the reasons behind my choice. Was it just the obvious one or is there something more in it? However, this was the first thing I thought so I'm going to stick with it. Here we go then...

Meet & greet, May 14th, 2011.

My choice for the happiest moment of my life so far is the meet & greet that happened after the last show of the Finnish production of Wicked on May 14th, 2011. It was like the final chapter of the story that started last year, on September 20th, and I call it "Obsessed - The Life and Times of the Wicked Fangirl" (yes, that's how original I am, haha). In a way, I see it also as a prequel for some new fairytales because in that moment all of the doors to the future were wide open. I didn't know what was going to happen next but I knew that if I would cherish that memory in my heart from that day on, I would never get lost.

I guess all of us have had, or will have, that moment when you've accomplished something so meaningful for you that it makes you feel humble and even a little bit suspicious.

Did I really do that? How is that even possible?

Do I deserve to be this proud of myself?

All of those questions were circling in my head as I was watching the huge group of Wicked-fans around Maria (Elphaba) and Anna-Maija (Glinda), all smiling, laughing and just being happy. Most of the time I stayed a little bit in the back because I had already met the girls several times before so I had plenty of time thinking about Wicked and the 4,5 months I had spend running the fanclub. It was a mixture of choices, opportunities, advices, hard work and having faith in myself that had led me to this very moment. I knew though that I never could have accomplished any of it without the people that were standing around me. I had shared my dream with them and I was relieved that it had turned out to be a good idea: I had brought even a little bit more happiness and joy to this world.

Just before the end of the meet & greet I decided to take a photo with Anna-Maija and Maria. I was blushing so badly when the girls were congratulating and thanking me for everything that I had done for making this musical even more a special and unique experience for both the crew and the fans. I didn't know what to answer so I just laughed while we took the picture. After that all I could say was 'thank you'. I would have wanted to say so much more, sentences filled with beautiful words, but my mind was totally blank. Luckily, I had already explained them how much Wicked means to me in forms of letters and I could see in their eyes and smiles that they knew what I was going through, and I felt a silent understanding between us.

Soon it was time to leave the auditorium that I had got to know so well during the 16 evenings I had spend there escaping the reality into the magical land of Oz. The hall was dark and empty, and the only sound was our steps echoing on the walls. It felt like even the theatre was saying a farewell to one of its most loved productions. The few of us fans that were still left greeted the lobby workers and stepped outside from the glass doors. The air was chilly around us as we were hugging each other and making promises of seeing again someday. I realised that even though the musical itself was over, the people were still right there, sharing the same dream with me.

It wasn't the end. It was the beginning.

Wicked would live in us forever

and I could not have been happier.

p.s. The screenshots are from this video.

La Cage aux Folles

2011-09-10T18:12:00.000+03:00

Viime torstaina koitti kauan odottamani hetki eli pääsin näkemään Lainahöyhenissä-musikaalin ja vielä oikein ensi-illassa. Olin edellisenä päivänä huomannut, että enskariin oli vapautunut lippuja ja hetken mielijohteesta sitten päädyin ostamaan yhden. Olin aivan onnesta soikeana enkä uskonut tuuriani, vaikka esityspäivänä tuli kyllä huomattua, että pitihän moisesta pientä karmaakin maksaa takaisin...

Flunssa. Aivan karmea tappoflunssa. Kellon liikkuessa kohti iltaa tuli kyllä mietittyä useampaan otteeseen, että uskallanko oikeasti astua ulos ovesta hallelujaa huutavan kurkkuni sekä tukkoisen nenäni kanssa. Päädyin kuitenkin uhmaamaan pöpöjä ja raahasin itseni bussiin särkylääkkeiden, nenäsuihkeiden, kurkkupastillien ja nenäliinojen avustuksella. Matka teatterille oli siinä heikotuksen määrässä varsin karmea, mutta sain kun sainkin tsempattua jalkoihini sen verran voimaa, että löysin lopulta itseni seisomasta Arena-näyttämön edestä. Ja sitten tapahtui ihme - oloni parani! Tietenkin edelleen niiskutin ja kurkku oli kuin hiekkapaperia, mutta pahin heikotus oli kadonnut savuna ilmaan. Olisiko ollut kenties jännitystä pelissä aiemmin, en sitten tiedä... No, perillä kuitenkin olin ja jäin ulkopuolelle hetkeksi fiilistelemään meininkejä. Tuli myös napattua kuva oheisesta julisteesta, joka on vain niin mahtava, ja myönnän, että myös lievää hilpeyttä herättävä tuttujen kasvojen takia.

Sisälle astuttuani huomasin ilokseni, että aula oli sisustettu musikaalin teemaa mukaillen. Käytäviä oltiin verhoiltu glitterillä ja erilaisilla punaisen sävyillä, opastekyltit olivat ranskaksi ja spottasinpa myös ainakin yhden varsin homoisan taideteoksen. I totally approve! Olin saapunut paikalle perinteitäni kunnioittaen aivan liian aikaisin, joten sain siinä sitten tappaa aikaa oikein olan takaa. Katselin aulan ihmisvirtaa, tunsin oloni hieman ulkopuoliseksi suomalaisen teatterin suurien nimien keskellä ja pakenin muutaman kerran tungoksesta ulos "raittiiseen" ilmaan.

Ylenmääräisessä ulkoilussa oli se hyvä puoli, että tuli siinä samalla spotattua kaksi minulle erittäin rakasta neitosta Wickedin ihmeellisestä maailmasta. Vaalealla osapuolella oli sen verran kiire, ettei ennen esitystä keretty kuin nopeasti moikkaamaan, mutta tummemman osapuolen kanssa tuli sitten höpistyä enemmänkin. Kovin oli ihanaa törmätä Mariaan pitkästä aikaa ja eiköhän me tulla näkemään syksyn aikana uudestaankin. Pian oli kuitenkin aika suunnata saliin ja lähdinkin sinne siinä vaiheessa, kun toimittaja kaappasi juttukaverini haastatteluun. Paikkani oli parven ensimmäisellä rivillä, melko keskellä, ja näkyvyys oli suorastaan loistava! Ei tarvinnut kauaa odotella, kun musiikki alkoi soimaan ja valot pimenivät. It was showtime at La Cage aux Folles...

Lyhyesti kerrottuna kysehän on pariskunnasta, josta Georges omistaa yökerhon St. Tropez’ssa, ja Albin esiintyy kerhon suurimpana kabareetähtenä. Kaikki on hyvin, kunnes Georgesin poika tulee ja ilmoittaa menevänsä naimisiin rakastamansa tytön kanssa. Siihen isällä ja isän puolisolla, taiteellisesti ja naisellisesti herkällä Albinilla ei ole mitään sanomista. Mutka matkaan tulee siitä, että tulevan morsiamen isä on äärikonservatiivinen senaattori, jolle ei voida missään tapauksessa paljastaa pojan vanhempien olevan homomiehiä. - Liisa Talvitie / Apu

Jo Lainahöyhenien ensihetkistä lähtien suupieleni olivat korvissa siitä kokonaisfiiliksestä, mikä lavalta välittyi. Näyttelijät tekivät loistavaa jälkeä, lavastus ja valaistus loivat juuri oikean tunnelman, rooliasut olivat suorastaan herkullisia, koreografia ihanan erilainen ja musiikki mukaansatempaavaa. Erityismaininnat menevät osaltani Santeri Kinnuselle, joka suorastaan säkenöi Zazana/ Albinina, Markku Haussilalle, jonka rooli Jacob-palvelijana oli riemastuttava sekä ihastuttaville tanssija"leideille", jotka todella näyttivät "how to shake that body". Paria kohtausta lukuunottamatta käsikirjoitus jaksoi kantaa läpi musikaalin ja yleisö palkitsikin sen ruhtinaallisesti useampaan otteeseen. Väliajalla tuli fiilisteltyä Lainahöyhenien lumoa sekä vaihdettua viimeisimmät kuulumiset Anna-Maijan ja myöskin Wickedissä mukana olleen Kirsin kanssa.

Kolmisen tunnin päästä ilta La Cage aux Follesissa oli ohi ja salista poistui varsin hyväntuulista sakkia. Hakaniemen ilta oli pimentynyt ja vielä hetken ulko-ovilla oleiltuani aloitin matkan kohti kotia huomattavasti kevyemmin askelin, kuin ennen astumistani Hullujen Häkin suloiseen eskapismiin. Suosittelen kyseistä kokemusta lämpimästi muillekin.

Me oomme, mitä oomme,
ja me illuusio oomme!

Kulttuurin pyörteissä

2011-09-07T21:08:00.001+03:00

Saatatte ehkä huomata, että syksyn kalenterini on alkanut täyttymään huimaa vauhtia. Päätin jo kesällä, että aion tulevaisuudessa sivistää itseäni entistä useammin erilaisilla kulttuurihässäköillä, ja no, ihan kiitettävästi olen tainnut siinä tosissaan onnistua. Tilaa uusille kokemuksille on kuitenkin edelleen ihan reilusti ja suunnitteluasteella onkin vielä kaikenlaista mielenkiintoista. Raha on lähinnä tällä hetkellä esteenä kyseisille jutuille, mutta ei tässä onneksi mikään kiire ole. Sanonpahan vain, että tästä syksystä näyttää tulevan aivan mahtava! Tietenkin olisi ihana lisä, jos Wicked vielä Kaupunginteatterilla pyörisi, mutta yritän ottaa asian niin, että nyt voin tutustua kulttuuritarjontaan huomattavasti monipuolisemmin, kun ei ole yhtä ainoaa asiaa tyhjentämässä lompakkoani, hehehe.

Tähän loppuun vielä aforismi, jonka sain eilen sattumalta töiden ohessa. Todella osuva kieltämättä ja aionkin vastaisuudessa kantaa sitä aina mukanani muistutuksena siitä, että kaikki on mahdollista, kunhan vain uskaltaa yrittää. Vielä, kun jaksaisi useammin tunnustella jään pintaa ja löytää ne kantavat reitit veden toiselle puolelle...

Toivotan ihanaa ja menestyksekästä syksyn alkua lukijoilleni!

Unessa aamusta iltaan

2011-08-28T18:21:00.002+03:00

Joo, enpä ole taaskaan jaksanut tänne mitään rustata. Viime viikolla olin risteilemässä ja tämä viikko menikin sitten siitä palautuessa sekä aikaisista aamuherätyksistä kärsiessä. Torstain päivänalku yllätti kuitenkin positiivisesti, sillä väsymyksestä huolimatta jaksoin fiilistellä Kallion kaupunginosan heräämistä auringon mukana, samalla juoden ehkä parasta kahvia ikinä sekä napostellen karjalanpiirakoita. Voisin todellakin kuvitella asuvani siellä jonain päivänä... *huokaus* Alkuviikolla olisi ollut vaikka ja mitä tapahtumaa, mutta päädyin sitten jokaisena kertana valitsemaan niihin menemisen sijasta sängyn houkuttelevan pehmeyden. Hieman harmittaa, mutta minkäs teet, kun kroppa ja mieli eivät enää jaksa samalla tavalla, kuin muutama vuosi sitten. Kenties pientä ikäkriisin poikasta havaittavissa?

Perjantaina oli sitten Taiteiden Yö ja silloin päätin, että 'nyt en kyllä perkele jää kotiin lusmuamaan, vaan menen nauttimaan elämästä'. Enemmän tai ehkä kuitenkin hieman vähemmän korkekulttuurinen ohjelmani koostui lopulta kulissikierroksesta Helsingin Kaupunginteatterilla, visiitistä Luonnontieteelliseen Museoon sekä Lainahöyhenissä-musikaalin avoimista harjoituksista. Te, ketkä olette seuranneet blogiani ja elämääni vähän pidemmän aikaa, saatatte tietää, että Eläintarhantie 5 kävi minulle hyvin tutuksi aikavälillä 20.9.2010-14.5.2011, joten sinne palaaminen kolmen kuukauden tauon jälkeen oli... no, tunteellinen kokemus.

Itku ei ollut kaukana, kun kävelin pitkin Hakaniemeä kohti Kaupunginteatteria, kuunnellen Defying Gravitya MP3-soittimellani. Oheista kuvaa ottaessani taisi olla lievät tärinät päällä, mutta kuin taikaiskusta oloni normalisoitui päästessäni katoksen suojaavaan viileyteen. Siinä sitten jonottelin kulissikierroksen ilmaislippuja puolisen tuntia ja spottailin tuttuja Wicked-faneja. Ovien auettua sain lapun, jolla pääsin ensimmäisten joukossa kiertämään teatterin sokkeloisia käytäviä - oli kyllä sellainen 'home sweet home'-fiilis, ettei mitään rajaa! Itse kierros oli aika lailla samanlainen, kuin minkä Hans fanitapaamisessa meille antoi, mutta nautin silti kaikesta sydämeni kyllyydestä. Fanityttökohtauksia aiheuttivat eräällä käytävällä vaaterekeissä olleet Smaragdikaupunkilaisen asu ja yksi Madame Morriblen mekoista ( random note: Tosin nyt, kun tsekkasin Wicked-kuvakansioitani läpi, niin en kyllä kyseistä mekkoa missään näe, mutta mieleni on kuitenkin ehdottomasti sitä mieltä, että Morrible käytti sitä. En sitten tiedä... :D ), varastosta löytynyt hieman kärsinyt Wickedin näyttämön pienoismalli sekä lavan sivustan seinällä roikkuneet muutamat Wicked-työryhmälle osoitetut Kiitos-kortit.

Seikkailin teatterilla 45 minuuttia, jonka jälkeen siirryin Kampissa sijaitsevaan Luonnontieteelliseen Museoon kera Joonaksen ja Ennin. Museokierroksen jälkeen nappasimme Joonaksen kanssa metron takaisin Hakaniemeen, mutta tällä kertaa suuntanamme oli Hämeentie 2, josta löytyy Arena-näyttämö. Päädyimme siis jonottamaan ilmaislippuja Lainahöyhenien avoimiin harjoituksiin, sillä kyseinen musikaali on molempien 'must see'-listalla. Sisälle päästyämme Joonas tunnisti lippuja jakaneet neitoset tutuiksi teatterin työntekijöiksi ja lievä repeäminen tapahtui, kun tervehtiessämme toinen heistä tokaisi, että 'ai niin, te olette TE'. Kyllä, taidamme olla vähän turhankin kuuluisia Kaupunginteatterilla (ja asiaan vaikuttaa varmaan myös se, että toimme HKT:n aulahenkilökunnalle lahjuksia Wickedin viimeisessä esityksessä, mitä ei kuulemma ollut heille ikinä ennen tapahtunut), hehe. Mutta siis, harkat olivat varsin viihdyttävät ja en todellakaan malta odottaa koko show'n näkemistä - kunhan palkka tulee, niin ostan hetimmiten lipun yhteen esityksistä. Muita syksyn 'must see'-produktioita ovat Next to Normal (keväällä tuli jo nähtyä, mutta ansaitsee ehdottomasti uusintakierroksen) sekä Kaksi Maailmaa (lavalla kun sattuu olemaan tuttuja ja aihekin on mielenkiintoinen). Taiteiden Yöni oli siis oikein onnistunut, vaikka jalkani huusivatkin hoosiannaa päästyäni kotiin.

Sellaista tällä erää. Nyt ei ole hetkeen mitään sen ihmeellisempää tiedossa töiden ja laiskottelun ohella, mutta syyskuun puolella ovat Blackmore's Nightin ja Tori Amoksen keikat, ja toukokuullekin on jo varmistunut Svenska Teaternin Kristina från Duvemåla-musikaali.

I SIMPLY CAN'T WAIT!

I'm Not That Girl

2011-08-14T19:08:00.036+03:00

Day by day I'm getting more and more sick of this situation but I just can't stop searching and hoping: In love and being loved is my one and only wish.

Yeah I know, no one really wants to read this kind of ranting but I guess it's something that most of us will go through in life. It's normal. But still, the majority of people will either find their true love or have several 'being in love'-experiences. Which category I fit into? The answer is the secret option number 3 and that is 'having no experiences or having experiences that aren't counted as anything'. For someone, whose biggest dream is to have love in her life, being the 3rd option is pretty much awful and heartbreaking.

I really shouldn't be complaining. I actually think I almost have no right to do it because in other aspects my life is awesome - it's filled with lucky coincidences, people that I care about, good and safe place to live in, and so on. But still, complaining is normal too. It's soothing to whine about everything we don't have in our lives - like somehow we think that one day it'll help us to get the things we desire for. At least my mind tends to think so.

Well then, what is the proper way to make a change? To do something about it, obviously. For me the problem is that it's almost way too difficult to do so when it comes to emotional subjects, like searching for love. When you have had your hopes high for someone and then fallen down hard several times, you just think that 'why am I doing this over and over again' - like having a dementia and forgetting your past in a blink of an eye.

For me it's easy to forget the unpleasant feelings, at least for a while, and focus on the more pleasant things - to escape the reality. It's my way, whether I wanted it or not, to deal with the fact that I'm not completely happy with my life and that I'm too afraid to actually do something about it. When I experience pain, I crawl back into the comforting shadows, cover the ugliness with glitter, come back into the light after a while and remember why I wanted to escape after all. It's the circle of my life.

Yes, I'm safe in the shadows but when I stay there long enough, I get bored. After a while dreams aren't satisfying my soul and I start to crave for something real. I want to see the ancient secrets of the ocean once again, feel the waves all over my body, hear the raging wind in my ears and taste it's salty flavour. So, as I said, I'm circling all over the light and the shadows, and just because I'm one of those people who can't find balance without love.

'All I wish is to settle down and live happily ever after', I hear my mind saying often. But do I really want that? What if I've been wrong the whole time - that love isn't the higher truth? I'm saying this because I do believe that even the impossible can be possible and that there's no absolute answer to everything. So it's possible that finding love is the key for me but there's also a possibility that it's not. That fact still doesn't mean that I should stop believing in love. I really do and most likely will until the day I die, even though I may well find out it's not the answer I've been searching for - that I'm not that girl I've imagined myself to be.

Something Wicked This Way Comes

2011-08-09T20:12:00.054+03:00

On Saturday, August 6th was the day that so many had waited for the whole summer:

It was time for

the Finnish Wicked-summer meetup!

The event went perfectly and we had so much fun it didn't even matter that the weather was cloudy and rainy (luckily it wasn't too cold and even the rain stopped after a while). Here's a report of our Wicked day:

I arrived to Hesperia Park's amphitheater in Helsinki with Joonas, Helmi and Karoliina at noon because I had to rehearse Wicked in 15 minutes-performance with the first two mentioned. Soon it started to rain (really hard) but we decided to face the elements and go through the act. Around 2:30 PM we made our way into the middle of the park where we were supposed to meet other fanclubbers at 3 PM. It didn't take long as people started to arrive with their umbrellas and raincoats...

I was surprised that even though the weather was rather bad, there were soon 24 fans from all over Finland (one girl had travelled all the way from Kemi - that's 700 kilometers!) chatting, laughing and singing songs from Wicked.

Around 3:30 PM one of our two special guests, Saara Aalto, arrived. Saara played Dorothy in the Finnish production of Wicked and she has also released an amazing cd last spring. And, as she arrived, the raining suddenly stopped (and it didn't rain at all after that). I guess there were some magic in the air on that day...

Then the fans introduced themselves to each others and told about their relationships with Wicked. After that, around 4:30 PM, it was time for our little performance at the amphitheater right next to the Finnish National Opera...

Joonas played Glinda, Helmi was Elphaba and I had a small part as Madame Morrible. The audience seemed to have a blast as we performed our little show and there were even some random passer-by's who came to watch what the hell was happening, haha. The plot was shortened and cut a lot, and we had added some new (rather humorous) twists (f.ex. Fiyero being assassinated by pushing him under the train with a wheelbarrow and big amounts of Gelphie, as you can see). After the show we decided to take group photos. We look amazing, don't we? (click the pics for higher resolution)

Then the fans just hung out and played Wicked-related mime games as we waited the other one of our special guests to arrive...

Around 6:30 PM our group grew up a little bit bigger as Anna-Maija Tuokko, who played Glinda in the Finnish production of Wicked, joined us. She requested a re-run of Wicked in 15 minutes and so we decided to perform it again, this time in the park because there were about to start other programme in the amphitheater and we had to leave the place.

The second show went a lot better than the first one and once again people walking by watched us in awe. The last hours of the meetup elapsed like the speed of light.

We took photos with the two lovely actresses...

Goofed around like there was no tomorrow...

Made an ex tempore cuddle pile...

And just enjoyed each other's company.

At 9 PM it was time to say goodbye to the park and so the last ones that were left of our meetup gang headed to the centre of Helsinki. As I was walking down the streets I felt how my body was tingling with all of the positive energy I had gained during the day. Of course I was a little bit sad too by the fact that the event I had planned and waited for so long was already over.

Lastly here's a Japanese kanji sign that Saara wrote on my arm during the meetup. It means love. For me this whole year has been like the most epic journey that one can imagine: It has contained beyond-this-world coincidences, growing as a human being, meeting new people, saying goodbye to the thing that changed me for good and, above all, being surrounded by the most powerful thing in this world, and that is love. During the bad days I can always look back on all of the memories I've had with my Wicked-family and imagine what new memories the future is still holding for us.

I want to thank all of you who participated
the Wicked-summer meetup from the bottom of my heart.

And remember...

We are truly blessed with love.

LilyLuna / Riikka
Wicked Fanclub Suomi

p.s. Photo credits goes to the following people: Karoliina Kiviaho, Riikka Kiviaho (me), Pinja Kaisla, Saara Sofia Pääkkö, Sanna Juntunen, Sara Pohjonen, Saskia SS & Sofia Sarkava.

When you're reminiscing, then all you need is time...

2011-08-05T17:37:00.020+03:00

Yep, I've been such a lazy ass recently, at least when it comes to writing blog entries. I'll promise though that there WILL BE an actual entry in my blog very soon because...

*drum rolls*

Wicked-summer meetup is tomorrow!

I'm excited (and nervous because of a certain thing that I'm going to do, lol) beyond words! I can't wait to see my Wicked-family and I know that the day is going to be awesome, probably a little bit emotional too (at least for me) but still amazing.

Let's laugh at the memories, and talk all afternoon.
Let's remember the moments that leave us all too soon.
We'll smile at the pictures still lingering in our minds.
When you're reminiscing, then all you need is time...

Blackmore's Night - Dandelion Wine

20.09.2010

The Plague Picnic 2011

2011-07-17T20:58:00.014+03:00

The 2nd annual Finnish Emilie Autumn-fan meetup, The Plague Picnic, was held on Saturday 16th of July at Ruttopuisto ("The Plague Park") in Helsinki. The day was amazing and epic, and it was nice to see familiar faces once again. This year we even made faerie wings (here's a video if you wish to see how) and it was actually really easy and so much fun! Here are some photos I took during the meetup:

"How to climb a tree."

And this is how my finished faerie wings looks like:

Thank you muffins

(especially Salla who organized the event)

and see you next year!

♥

Hogwarts will always be there to welcome you home.

2011-07-14T00:18:00.005+03:00

Ja niin Harry Potter-saaga sai arvoisensa päätöksen.

Aivan mahtavat pari päivää takana! Maanantaina tuli hengattua Kaisaniemen fanitapahtumassa kera Phelpsin veljesten, keskiviikkoyönä Tennispalatsilla elokuvan ensi-illassa sekä myöhemmin samana päivänä Kinopalatsilla katsoen uudestaan samaista tekelettä. Ja upea tekele onkin - 'Kuoleman Varjelukset osa 2' nousi ehdottomaksi suosikikseni Pottereista! Meininki oli molemmissa näytöksissä mahtava, erityisesti yönäytöksessä, joka yltyi paikoin suoranaiseksi rock-konsertiksi! Olo on tietenkin hieman haikea, mutta elämä jatkuu, kuten aina ennenkin.

And luckily...

Hogwarts will always be there to welcome you home.

- J.K.Rowling -

It's all about love.

2011-07-04T12:58:00.008+03:00

So the Helsinki Pride Parade 2011 was on Saturday and for everybody's relief everything went perfectly. No gas attacks, like last year, just a happy and peaceful march down the streets of Helsinki. There were 7000 participants, which is 2000 more than last year, and I'm so proud about that! The weather was a little bit too hot for our Pride-gang's taste though so we decided to grab some lunch instead of hanging out at the park party after the parade. In the evening I went to Helmi's place for a Pride-party and it was sooo much fun!

Such a perfect day for showing the world that it's all about love.

Huge thank you's to my Wicked-family and

the rest of the awesome people that I met during the day.

♥ Pus ♥

Dreams will come true.

2011-06-30T16:43:00.008+03:00

I've been once again way too lazy to write anything down but now I just have to: A couple of days ago I gave my first interview ever! This lovely girl Siiri wanted to know more about the Finnish Wicked fan activity and of course I decided to help her. Here's the final result, an amazing article, that I simply adore. Thank you, Siiri!

It's the Helsinki Pride Week at the time and I'm looking forward to the Pride Parade on Saturday. I'm excited, but also a little bit worried, because in Finland the atmosphere between the LGBTQ-community and the ones against it has been rather tense lately and I'm scared that some idiots will attack the participants like last year. That fact makes me really sad but I'm also more than ready to fight for my civil rights - for everybody's civil rights.

On Tuesday I decided to check out Lost in Jazz-club with Saara Aalto as a guest performer in it. Cafe Fanny as the venue was sweet, the weather was perfect, the people around me were amazing and the music was inspiring and beautiful. I'm loving this summer so much.

And dear readers, please remember this:

We are the future.

We will be remembered

2011-06-22T18:43:00.018+03:00

Maria Ylipää @ Gramexpress (02/11)

Paitsi opettavainen, näkyvä ja kaikin puolin iso rooli, Wicked on ollut vaikuttava kokemus myös fanien ansiosta. Suomessa on Wicked Fanclub, ja monet ovat käyneet katsomassa esityksen useita kertoja. Erilaisuuden, suvaitsevaisuuden ja omaksi itseksi tulemisen teemat purivat nuoriin.

Palaute on ollut aivan huikeata. Fanit ovat lähettäneet piirustuksia ja kirjoittaneet, että ovat taas alkaneet uskoa unelmiin. Silloin tuntuu, että on tehnyt työtä, jolla on tarkoitus, Ylipää sanoo. Sitä on oikeasti esikuvana, ja on tärkeää, että kaikille vastaa. Kyllä tää jää aika ainutlaatuiseksi kokemukseksi elämässä.

---

Ennen viimeistä Wickediä Ylipäätä jännitti. Koko miehitys tiesi, että yleisössä olisi faneja ja esityksen monta kertaa nähneitä, jotka odottivat erityistä show'ta. Ylipää joi teetä ja silmään osui teepaketin mietelause: If you cannot be the best, be the best you can.

Mä olin heti Anna-Maijalle, että tää on meille, teemme parhaamme kuitenkin. Se oli sitten sellainen rock-konsertti, ihan uskomatonta. Fanit olivat eturivissä ja se oli ihan kuin jossain Broadwaylla tai ihan kuin olisi joku Madonna. Lopuksi yleisössä nostettiin Kiitos-plakaatteja, Ylipää kehuu.

Monena iltana lopun lähestyessä itku ehti tirahtaa esitysten aikana. Aivan viimeisenä iltana esitys ehti melkein loppuun, mutta vihoviimeistä riviä Ylipää ei enää kunnolla pystynyt laulamaan. Se oli ohi nyt.

Wicked-fanitapaaminen 26.02.2011

Aside from being an educational, visible and an altogether big role, Wicked has been a powerful experience because of the fans also. In Finland we have the Wicked Fanclub and many have seen the performance several times. The themes of difference, tolerance and becoming yourself made an impact on young people.

The feedback has been totally amazing. Fans have sent drawings and written that they have started to believe in their dreams again. This is when you feel that you have done work that has a purpose, Ylipää says. You are truly being a role model and it's important that you answer to everyone. This will stay as quite a unique experience in life.

---

Before the last show of Wicked Ylipää was nervous. The whole cast knew that in the audience there would be fans and people who had seen the show many times, who were expecting to see a special show. Ylipää was drinking tea and an aphorism on the tea packet caught her eye: If you cannot be the best, be the best you can.

Immediately I told Anna-Maija that this was for us, we'll do our best nonetheless. It was like a rock concert, just unbelievable. There were fans in the front row and it was like being on Broadway or like being Madonna. In the end Thank you-plaques were raised in the audience, Ylipää praises.

On several nights towards the end of the run, tears ran during the performance. The last show nearly made it to the end but Ylipää could not sing the very last line to the full. It was over.

♥

LilyLuna / Riikka
Wicked Fanclub Suomi

Aurinko armas kuivas satehen

2011-06-18T21:23:00.016+03:00

Olen ollut viime aikoina todella, todella kiireinen ja sen takia myös todella, todella väsynyt (lue: laiska), joten blogin päivitys on jäänyt hieman taka-alalle. Kaikenlaista hauskaa on kuitenkin tapahtunut, joten tässä teille pientä (tai sitten hieman isompaa) kuvasarjaa suorastaan uskomattoman hienolta viikoltani:

Ranskalainen Pyjama 12.6.2011

Tukholma 15.-17.6.2011

NÄKYMÄ 2011-näyttelyn avajaiset 18.6.2011

Jaksan murehtia elämästä ja rakkaudesta niin paljon, että sattuu, mutta tällaiset päivät muistuttavat minua siitä, kuinka onnekas oikeasti olen. Ehkä tulevaisuudessa yritän keskittyä entistä enemmän niihin ihaniin asioihin ja muistoihin, jotka asuvat sydämessäni ainiaan. Ylimääräinen positiivisuus tekee vain ja ainoastaan hyvää sielulle, ja ei sen edes tarvitse syntyä mistään sen suureellisemmasta tapahtumasta: Tämän viikon onnellisimmat hetket koin istuessani auton kyydissä moottoritiellä, halatessani toista pitkästä aikaa, katsellessani auringon laskemista mereen ja nauraessani ystävien kanssa viinilasillisen äärellä.

p.s. Kuvakreditit menevät minulle, Karoliinalle & Saaralle.

Insomnia

2011-06-11T19:09:00.013+03:00

Tällaista tekstiä syntyi viime yönä, kun en saanut unta...

------

Silence is the enemy of sanity.

Puolikuun loisteessa ajatukseni karkailevat.

Yö on kuuma ja tuuletin pyörittää jo ennestään tunkkaista ilmaa.

Minun pitäisi nukkua, kehoni on ehdottomasti sitä mieltä.

Ajatukseni eivät vain pysy kasassa.

Ajattelen turhuuksia, käyn läpi mennyttä ja pohdin huomisen tuomaa tarinaa.

Muuttaako se kenties kaiken vai jatkanko elämääni kuten ennenkin?

Sometimes I'm feeling alone even in a crowded room.

Koen usein olevani täysin yksin omassa maailmassani.

Olen huono puhumaan kasvokkain niistä oikeasti tärkeistä asioista.
En osaa sanoa ihmisille, kuinka rakkaita he ovat minulle.

Kadehdin heitä, jotka omaavat kyseisen taidon;
minäkin haluaisin kyetä siihen.

Ainoastaan yksi ihminen tietää minusta lähes kaiken

ja en edes enää pysty luottamaan häneen.

Se on välillä pelottavaa, mutta toisaalta taas ei.

Tietyllä tapaa minua ei haittaisi, jos koko maailma tietäisi kaiken:

Eipähän tarvitsisi selitellä, miksi olen sellainen kun olen.

If I wish hard enough, will my dream come true?

Jos itken tarpeeksi, niin suostuuko rakkaus olemaan minulle silloin suopeampi?

Kuinka monta kyyneltä se vaatii?

Mitä jos kuihdun ennen joutsenlauluani?

Olen jo täällä,

viimeisellä rannalla,

ennen auringon sulautumista

meren sineen.

Odotin liian kauan

joutsenlauluani,

enkä uskaltanut

avata siipiäni silloin,

kun päivä oli vielä nuori

ja kaukaisuudessa häämöttivät

valkean linnan lasiset tornit.

Nyt näen vain sen rauniot

jo sammaloituneet

ja itken syttyville tähdille

menetettyä unelmaani,

siipieni lyödessä tyhjää.

Over the moon and back.

Kuu on katoamassa horisonttiin.

Haluan lähteä sen mukaan,

nähdä maailman taakse

ja kenties löytää vastauksia tähän kaikkeen:

Miksi en saa unta,

miksi en löydä rauhaa ilman toista,

miksi vuodatan kyyneleitä yön jumalattarille?

Only shadows can hear my call.

Sanani kantautuvat hiljaisuuteen.

Valon ja varjon välillä on hämärää.

Näen uuden aamun viattomuuden

ja loputtoman yön melankolian.

Balancing through life.

Olen Vaaka:

Elämäni on tasapainoittelua ääripäiden välillä.

Kun vaakani heilahtaa, niin heilahtaa sielunikin.

Mutta siitä saan inspiraationi ja luovuuteni;

silloin olen lähimpänä olemassaoloani.

Ada

2011-06-05T02:56:00.000+03:00

The voice you hear is not my speaking voice - but my mind's voice.

I have not spoken since I was six years old.

No one knows why - not even me.

My father says it is a dark talent,

and the day I take it into my head

to stop breathing will be my last.

The strange thing is,

I don't think myself silent.

That is because of my piano.

I shall miss it on the journey.

The Piano

Unia matkasta

2011-06-04T16:52:00.008+03:00

Antaisitko itsesi pois

siitä onnen tunteesta,

jollaisesta pystyy

vain haaveilemaan,

mutta joka on yhtä tosi,

kuin linnun laulu uudelle päivälle,

kuin lehtien havina yöttömänä yönä,

kuin aallon lyöminen rantakallioon,

kovertaen sen kylmää pintaa

ja jättäen jälkeensä merkin

olemassaolostaan?

Katosin sinä päivänä hiljaisuuteen

ja sen tuudittavaan rauhaan,

ikiuneen kauneimpaan.

Vajosin syvemmälle

painottomuuteen

ja lähestyessäni pohjaa

muistoni elämästä katosivat ja

koin näkyjä rajan tuolta puolen:

Kuvia ilman käsitteitä,

sanoja ilman merkityksiä,

tunteita ilman kosketusta.

Voiko olla oleva ilman sielua,

ilman ajatuksia, ilman rakkautta?

Haluanko astua maailman laidan yli

ja menettää kaiken, jonka ansiosta olen kenties

osa jotain suurempaa, jotain muuttumatonta,

jotain sellaista, mitä aika ei voi murentaa?

Minä haluan pelastua.

Haluan takaisin pinnalle,

hengittämään pohjoistuulta,

maistamaan sen suolaisen maun

ja uskomaan jälleen, että
pystyn hallitsemaan

elämäni virtauksia,

vaikka se saisikin minut

vuodattamaan kyyneliä

kuolevalle tähdelle ja

täyttymättömälle unelmalle;

kesän viimeiselle tulikärpäselle.

Jo joutui armas aika...

2011-06-02T18:07:00.015+03:00

Tiistaina tuli käytyä Stadin Suvivirsi-tapahtumassa moikkaamassa Mariaa ja muuta Wicked-perhettä. Päivä oli lämmin, hauskaa riitti ja illalla kotiin päästyäni meikäläistä hymyilytti oikein olan takaa. Vaikka kiinnostukseni itse virsiä kohtaan ei ole se suurin (kirkkoon kun en kuulu), niin kyllä niitä silti tuli välillä mukana veisattua (ja tietenkin juuri ne hetket tallentuivat jättiscreenille sekä pikaisesti myös Kymmenen Uutisten loppukevennykseen). No, aina ei voi voittaa ;) Yhteislaulutilaisuuden jälkeen minä, Joonas, Karoliina ja Saara kävimme pirtelöillä ja Iguanassa yksillä.

Eilen keskiviikkona tulivat myyntiin liput ihanan Tori Amoksen syyskuiselle keikalle Helsingin Jäähalliin. Olin laiska, enkä jaksanut herätä aamulla varailemaan hyviä permantopaikkoja, joten päätin tyytyä siihen, mitä saisin käsiini puolilta päivin. Päädyin loppujen lopuksi ostamaan ihan mukavan 5. rivin katsomopaikan, ja vaikka se ei aivan siinä lavan lähellä olekaan, niin olen kuitenkin erittäin tyytyväinen lopputulokseen. En malta odottaa syyskuuta (näen muuten viikon sisällä sekä Blackmore's Nightin että Torin, aivan uskomatonta)! Joonas nappasi viime sunnuntaina minulle myös tuollaisen keikkajulisteen - hieman kärsineeltähän se näyttää, mutta fanikama on aina fanikamaa.

Ensi viikon sunnuntaina on tiedossa reissu Heinolaan katsomaan Ranskalaista Pyjamaa ja moikkaamaan Anna-Maijaa, siitäkin tulee varmasti NIIN parasta! Muita tulevia täytteitä kalenteriini tarjoavat Tukholman risteily, Helsinki Pride, The Plague Picnic sekä Wicked-kesämiitti (jonka siis olen järjestämässä).

Ja tulevaisuus on hyvä, etkö nää?

♥

Black & White

2011-06-01T22:52:00.002+03:00

There's a story hidden in every shadow:

You just have to look close enough to see them.

Ebony and Ivory

2011-05-30T00:02:00.007+03:00

Let's just say that a visit to an art museum totally made my inspiration run wild...

I have no idea how I came up with this kind of painting. I mean, at first I had a vision of a lady from 19th century, then it started to look more like a geisha, then like a courtisane, then I got some Spanish vibes... Well, this is the result. It's not the most amazing painting ever but at least I had loads of fun with it! I also did some B&W-photography earlier but I'm way too tired at the time to edit them. Maybe next time then.

I Breathe You

2011-05-29T01:58:00.003+03:00

Here I am like every night,
I hold the light to guide you home.
You're sailing far away
and I'm still standing in the wind
like I could breathe you,
I can breathe you.

And oh, I feel you all around me,
you fill my soul and heal my wounded heart.
Oh, or are you just a memory,
that I will breath until I fall apart?

~

Here I am in darkness,
tired of the sound of silence,
waiting for you like I know
you're coming home,
coming home to me.

Saara Aalto - I Breathe You

Gelphie = ♥

(well ok, in this case more like </3)

Hämärän Lapsi

2011-05-26T07:42:00.012+03:00

So yesterday I went to Villa Blom for Hämärän Lapsi (Child of the Twilight)-concert with my Wicked-family. The evening consisted of amazing arrangements of L. Onerva's poems, composed by Anna-Mari Kähärä. The songs were performed by Anna-Mari (piano, singing), Maria Ylipää (singing) and Riikka Lampinen (cello). Before the concert author Anna Kortelainen told about L. Onerva's pretty interesting life.

The event was absolutely splendid - beautiful environment, beautiful poetry, beautiful music, beautiful people - you really couldn't ask for more. We even had an improvised photoshoot after the concert...

Joonas doesn't approve.

Mantra

2011-05-24T22:30:00.000+03:00

Odottavan aika on pitkä,

sanotaan,

ja tottahan se on.

Miten sitä pystyykään

keskittymään yhtikäs mihinkään,

kun päässä soi vain

yksi, ainoa mantra:

Ilman toista

et voi parantua.

It's A Beautiful Day

2011-05-24T16:49:00.014+03:00

Hello there!

I know, I've been soooooooo lazy in writing blog entries recently (well, I've been rather lazy in all ways). I still don't have inspiration to write anything too long so I'm just going to show you some photos I've taken during these last days.

Sitting by the sea, taking a random bicycle trip with my brother, seeing a yet unfinished movie, enjoying the nature, recalling the past and dreaming about the future.

That's what I've been up to.

p.s. Tomorrow: Maria Ylipää & Anna-Mari Kähärä at Villa Blom ♥