Olin ajatellut, etten lukisi
yhtäkään arvostelua Helsingin Kaupunginteatterin Hamletista, saatikka
taustaa Shakespearen alkuperäisestä näytelmästä ennen oman
blogimerkintäni kirjoittamista. No, päädyin kuitenkin selaamaan läpi
yhden katsojakommentin, erään kulttuuritoimittajan mietteet sekä lyhyen
pätkän Wikipedia-sivua, ja vaikka ne hieman antoivatkin uusia näkökulmia kokemukseeni, niin oma tekstini tulee siltikin sisältämään enemmän tai hieman vähemmän maalailevia ajatelmia Hamlet-neitsyen näkökulmasta sekä mietelmiä teatterista
yleensäkin. Voin kuitenkin näin heti alkuun sanoa, että tämä produktio
sykäytti minua täysin uudenlaisella tavalla, suosittelen kaikille sen kokemista ja yritän parhaani mukaan saada kaiken tämän ajatustulvan ulos
mahdollisimman järkevällä tavalla. Vaikka no, miten sitä voisikaan
täysin järkevästi kuvailla esitystä, joka leikittelee hulluuden
rajamailla?
![]() |
Esko Salminen (Claudius) ja Eero Aho (Hamlet) // Hamlet (Helsingin Kaupunginteatteri) © Stefan Bremer |
William Shakespeare
Hamlet
Suomennos: Veijo Meri
Ohjaus: Kari Heiskanen
Lavastus: Antti Mattila
Puvut: Sari Salmela
Valosuunnittelu: Mika Ijäs
Äänisuunnittelu: Eradj Nazimov
Naamiointi: Anne Gorlewski-Leino ja Jutta Kainulainen
Kampaukset: Anu Laaksonen
Rooleissa:
Hamlet: Eero Aho
Claudius: Esko Salminen
Gertrude: Tiia Louste
Polonius: Asko Sarkola
Ofelia: Anna-Maija Tuokko
Cornelius, Patologi: Kirsi Karlenius
Osric: Jouko Klemettilä
Marcellus, Kapteeni: Antti Laukkarinen
Horatio: Kari Mattila
Laertes: Tommi Rantamäki
Rosencrantz, Fortinbras: Valtteri Tuominen
Gyldenstern, Sotilas: Sami Uotila
Patologi, Näyttelijä: Eija Vilpas
Aave, näyttelijä Oidipuksen roolissa: Tom Wentzel
Barnardo: Unto Nuora
Francisco: Petrus Kähkönen
Muusikot: Tommi Lindell, Yrjänä Sauros ja Petrus Kähkönen
![]() |
Tommi Rantamäki (Laertes) ja Tiia Louste (Gertrude) // Hamlet (Helsingin Kaupunginteatteri) © Stefan Bremer |
Hamlet on kenties
William Shakespearen tunnetuin näytelmä, jonka "ollako vai eikö
olla"-fraasiin törmää jossain vaiheessa elämää väkisinkin. Siinäpä olikin
kutakuinkin kaikki tietämykseni
ennen viime viikkoista tiedotustilaisuutta sekä keskiviikkoista ensi-iltaa. Jonkin verran olin myös törmännyt englanninkielisiin tekstinpätkiin Emilie Autumnin Opheliac-levyn
kautta ja samalla Ofelia-hahmon (Anna-Maija Tuokko) kohtalo oli jo
etukäteen tiedossa, mutta juonesta kokonaisuudessaan minulla ei ollut
hajuakaan. Tiedotustilaisuuden jälkeen tiesin odottaa modernisuuden ja
perinteiden sekoitusta, mutta en olisi ikinä uskonut, että Kari
Heiskasen visio hyödyntäisi niin paljon erilaisia teatterin tekemisen
muotoja. Olin siitä hyvin iloinen, sillä vihdoin ja viimein sain
konkreettisesti kokea, miltä tuntuu katsoa nykyaikaista ja päällisin
puolin astetta monitulkintaisempaa näytelmää. Ei
Heiskasen Hamletin ymmärtämiseen tarvitse kuitenkaan olla mikään
kulttuurihifistelijä, vaan uskon, että esityksestä nauttivat
kaikenlaisesta teatterista pitävät ihmiset, eivät siis pelkästään
vaihtoehtoisuudella leikittelevän materiaalin ystävät, jollainen minä
taidan näemmä olla.
![]() |
Unto Nuora, Eija Vilpas, Petrus Kähkönen, Anna-Maija Tuokko (Ofelia), Eero Aho (Hamlet) ja Sami Uotila (Gyldenstern) // Hamlet (Helsingin Kaupunginteatteri) © Stefan Bremer |
Lyhyemmän kaavan
mukaan tiivistettynä Hamlet on tarina Tanskan kuningasperheessä
sattuneesta kuolemantapauksesta, joka sysää kuolleen kuninkaan pojan
Hamletin (Eero Aho) ristitetkelle kostaakseen isänsä poismenon. Tämä
taas pistää liikkeelle tapahtumien ketjun, josta joutuu kärsimään yksi
jos toinenkin Hamletin lähipiiristä. Kuten jo aiemmin mainitsin,
Kaupunginteatterin produktio hyödyntää vahvasti sekä teatterin
perinteitä että sen nykyaikaisia olomuotojaan. Teksti oli sekoitus
puhekieltä sekä Shakespearen aikaa lähempänä olevaa ilmaisua ja näiden
kahden vastakohdan vuorottelu kuulosti korvaani varsin soljuvalta. Osa
haastavammista kielikuvista meni minulta luultavasti täysin ohi katseeni
harhaillessa pitkin lavan tapahtumien yksityiskohtia, mutta suurimman
osan ajasta kuuntelin vanhahtavia sananvaihdoksia mielenkiinnolla ja
mietiskelin, että kyllä puhe voikin olla kaunista. Perinteisyyttä
rikottiin myös lavan käytöllä, sillä frontaalin katselukokemuksen
lisäksi yleisö sai vilkuilla sivuilleenkin osan kohtauksista tapahtuessa
katsomon puolella. Tulimme osaksi esitystä ja muutaman kerran, kun
näyttelijät puhuttelivat katsojia suoraan ja heidän istuessaan lavan
edessä tuoleilla rivissä, vain tuijottaen meitä täysin hiljaa tovin jos
toisenkin, aloin pohtimaan omaa rooliani näytelmästä syntyvän
kokonaiskokemuksen kannalta. Kun lavalta sinkoutui valtavia
energiamääriä, vierustoverini kommentoi ääneen hämmästystään ja peitti
korvansa, synnyttäen täten vastavuoroisuutta, josta näyttelemisessä
loppujen lopuksi on kysymys: Johonkin ihmiseen tai asiaan reagoimisesta. Tämä
produktio temmelsi kaikella tapaa pitkin erilaisia teatterin
traditioita, käyttäen niitä välillä tosissaan ja välillä taas täysin
irvaillen, mikä tuntui erityisen suuresti viihdyttävän kanssatovereitani. Mikäs sen kutkuttavampaa, kun Eero Aho sanoo ääneen
kaiken sen, kesken hahmonsa mukaan nimetyn ja mitä suurimpia perinteitä
omaavan näytelmän tiimellyksen, mikä minuakin on välillä huvittanut katsoessani esityksiä.
![]() |
Anna-Maija Tuokko (Ofelia) ja Asko Sarkola (Polonius) // Hamlet (Helsingin Kaupunginteatteri) © Stefan Bremer |
Hamletin
näyttelijäntyö miellytti minua suuresti. Eero Ahon työskentely
nimiroolissa oli suorastaan huikeaa seurattavaa ja suoritus oli
ehdottomasti kaikella tapaa yksi vahvimmista, mitä olen teatterissa
päässyt näkemään! Ahon kepeä liikkuminen maanisuuden ja
depressiivisyyden välillä oli hyvällä tavalla hengästyttävää, ja luulen, että vaikka
hän olisikin vetänyt hulluutta ilmentävät kohtauksensa vieläkin enemmän
yli, niin olisin silti joka tapauksessa itsekseni todennut, että juuri
tuollainen Hamletin kuuluukin olla. Tiia Lousteen Gertrude oli herkullisen syntinen ja oli mielenkiintoista seurata hahmon tasapainoittelua äitiyden, rakkauden sekä maallisuuden kiemuroissa. Anna-Maija Tuokko oli myös äärimmäisen uskottava eläytyessään Ofelian tarinaan viattomuudesta ja sen menettämisestä. Voisin jatkaa näyttelijälistausta vaikka kuinka pitkään, sillä pidin todella paljon suurimmasta osasta lavalla olleista ihmisistä ja loputkin vetivät roolinsa oikein mainiosti, mutta viimeisenä on kuitenkin vielä pakko nostaa esiin Asko Sarkola, jonka persoonallinen näyttelemisen tyyli puki täydellisesti Poloniusta!
Kaupunginteatterin suuren näyttämön valtava koko jaksaa yllättää minut joka ikinen kerta ja on aina mielenkiintoista nähdä, miten esitysten lavatekniset puolet siinä tilan määrässä on toteutettu. Voisin veikata, että tämän produktion yleisilme eroaa valtavasti suurimmasta osasta muista Hamleteista, mutta minua se ainakin miellytti kovasti kaikessa synkkyydessään. Lavaa hallinnut talon julkisivu toimi mielenkiintoisena taustana tarinalle ja oli mahtavaa, että se toimi myös näyttelemisen areenana kerroksissa olleiden asuntojen kautta. Yleensäkin ottaen Antti Mattilan lavastussuunnittelu tarjosi oivat puitteet kohtauksille ja vaikka tietyllä tapaa sitä voisi paikoin pitää visuaalisesti minimalistisena, niin symboliikkaa oltiin silti saatu mahdutettua mukaan paljonkin. Esimerkiksi ruumishuoneen sijainti asuntojen sekä kuningattaren sängyn näköpiirissä korosti hienolla tavalla syntymän, elämän ja kuoleman rinnakkain kulkemista. Eradj Nazimovin äänisuunnittelu tuki hyvin lavan tapahtumia ja tarjosi niin pelästymisen, kauneuden kuin huvittavuudenkin hetkiä. Paikoin äänenvoimakkuus tuntui olleen suhteellisen kovalla, mutta toisaalta se kieltämättä vahvisti efektien tehokkuutta yleisön joukossa. Mika Ijäksen valosuunnittelu pisti hyvällä tavalla silmään erityisesti Conzagon murhan aikana, joka oli todella upea kaikessa moniaistillisuudessaan. Ja kuka ikinä suunnittelikaan kyseisen kohtauksen koreografian, niin suuren suuri kiitos ja kumarrus upeasta työstä!
Minulle Kari Heiskasen tulkinta Hamletista oli suorastaan virkistävä, vaikka en tosissaan alkuperäistä teosta niin hyvin tunnekaan. Esitys pisti miettimään asioita ja antoi niihin vastauksiakin, mutta jätti myös paljon katsojan tulkinnan varaan. Itse olen ajan myötä oppinut nauttimaan siitä, ettei kaikkea voi tietää teatterista poistuessaan, mutta tällä kertaa koin, että ymmärsin paljonkin, vaikka sitten omalla tavallani. Ymmärrän myös, miksi Hamlet on ollut suosittu jo vuosisatojen ajan ja miksi se on kasvanut vahvaksi osaksi länsimaista kulttuuria. Näytelmä sisältää niin paljon perusteellisen inhimillisiä asioita, etteivät ne mihinkään katoa, vaikka aikaa kuluisikin ja ihmiskunta menisi eteenpäin kehityksessään. Osa näistä asioista on sellaisia, mitä pidetään epäpyhinä ja likaisina varsinkin nykyaikana, kuten kostoa ja eläimellisyyttä, mutta jossain sisimmissämme meissä kaikissa asuu edelleen se alkukantainen ruumiillisuus, jota ohjaavat yhtä lailla vaistot ja tunteet, kuten muitakin tämän maailman olentoja. Hamletin kautta voi siis pohtia henkevyyden ja alhaisuuden rajoja, ja sitä, että onko edes mahdollista saavuttaa sitä yli-inhimillistä keveyttä, mihin monet tuntuvat pyrkivän niin hyvässä kuin pahassakin.
![]() |
Hamlet (Helsingin Kaupunginteatteri) © Stefan Bremer |
![]() |
Eero Aho (Hamlet) // Hamlet (Helsingin Kaupunginteatteri) © Stefan Bremer |
![]() |
Eero Aho (Hamlet) ja Tommi Rantamäki (Laertes) // Hamlet (Helsingin Kaupunginteatteri) © Stefan Bremer |